Naiset – Tukekaa lastenne isiä!

Kirjoitin aiemmin ränttipostauksen otsikolla ”Miehet – Tukekaa lastenne äitejä!” Sain tuolloin paljon ”Amen, sistah!” -tyyppistä palautetta, mutta emmehän me äiditkään syyttömiä ole perheissä havaittaviin ristiriitatilanteisiin, joten omistetaanpa yksi postaus samalle aiheelle, mutta käänteisesti.


Alkuperäisessä postauksessa kuvasin muutamia tilanteita, joissa homma on mennyt isien puolelta vihkoon. Kuulen näitä samoja tarinoita äitiystäviltäni joka viikko, mutta päästän niitä myös omasta suustani. Ei voi olla miettimättä, mistä kaikki johtuu? Puuttuuko miehiltä todella jokin perhe-elämässä tarvittava asetus pääkopastaan, vai voisiko olla mahdollista, että me äidit(kin) teemme jotain väärin?

Ei kai.

Vai…?

Miehet eivät osaa lukea ajatuksia

Äideillä saattaa olla sisäsyntyinen kyky käsitellä päässään miljoonaa asiaa samaan aikaan ja oletuksena on, että miehen tulisi nähdä ja ymmärtää kaikki se metatyö – puhumattakaan niistä näkyvistä arjen askareista. Kaiken sen sekamelskan keskellä voi vaikuttaa siltä, ettei mies tee mitään eikä arvosta sitä, mitä nainen tekee. Se johtaa ärtymykseen ja ärtymys johtaa puhkumiseen ja puhinaan, jolla yritetään vaivihkaa saada toinen ymmärtämään, että apua kaivataan.

Sellaisissa tilanteissa, kun 4-vuotiaani vinkuu ja kitisee jotain, muistutan häntä lempeästi käyttämään sanoja. ”Käytä sanoja. Kerro, mikä harmittaa. Sitten voidaan yhdessä miettiä, miten voisin auttaa.” Saman ohjeen voisivat kaikki äidit painaa mieleensä. Miehet eivät ihan oikeasti lue ajatuksia, eikä se riitä, että on joskus pyytänyt apua pyykkien viikkaamisessa. Jos apua kaipaa uudelleen, sitä pitää uudelleen pyytää. Sama koskee mielipahaa. Jos jostain on tullut paha mieli, sekin pitää sanoittaa. Aikuisen ihmisen täytyy osata kertoa toiselle, jos tämä on jotenkin loukannut tai jos jokin kodin ulkopuolinen asia painaa mieltä.

Itsehän olen tässä hirveän huono! Olen se puhkuja ja puhisija. Ennen vanhaan saatoin mököttää pitkiäkin aikoja, mutta sitä olen pyrkinyt tietoisesti vähentämään. Mököttäminen on yksi kammottavimmista riitelyn muodoista, enkä voi kuin kannustaa jokaista oman elämänsä möksöpöksyä kehittämään itselleen uusia tapoja reagoida ristiriitoihin. Omalle puolisolleen täytyy uskaltaa puhua, ja jos ei uskalla, täytyy miettiä, mistä se johtuu. Silloin saatetaan olla jo isompien kysymysten äärellä.

Yksi asia, jonka itse olen huomannut, on se, että toinen kyllä auttaa, kun pyytää. ”Voisitko sinä laittaa lapsille ruoan jäähtymään sillä välin, kun minä tyhjennän ja täytän astianpesukoneen?” Kun molemmille on selvää, että tässä tehdään yhdessä asioita, on se myös mukavaa.

Myönnän, etten aina muista pyytää nätisti. Joskus sitä vaan on niin väsyksissä, että esimerkiksi toisen kädessä nököttävä puhelin vie viimeisetkin järjenrippeet. Se on juuri niitä tilanteita, joissa naista ärsyttää. Eikö tuo huomaa, että teen sataa asiaa samaan aikaan sillä välin, kun hän räplää puhelinta? Ei. Ei huomaa. Joten sano se ääneen. Kerro, mitä teet, mitä toivoisit hänen tekevän ja miksi.

Ei ole reilua miehiä kohtaan olettaa, että he näkevät ja tietävät kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Nainen saattaa helposti taivastella mielessään, miten paljon metatyötä hänen päiviinsä kuuluu ja miten vähän mies sitä ymmärtää. NIINPÄ! Mies ei voi tietää sitä metatyön määrää, koska se on metatyötä ja tapahtuu äiti-ihmisen aivoissa – ei televisioruudulla. Joten kerro. Tee lista. Tai linkitä joku valmis sivu, jonka avulla selität miehelle, mitä se metatyö edes on. Tässä on yksi, ole hyvä.


Tosielämän tarina:

Olin jo pitkään pohtinut, että esikoisemme voisi jossain vaiheessa lähteä harrastamaan jotain ja arvioinut hänen valmiuksiaan moiseen huvitteluun. Mitkä lajit olisivat sopivia, mitä voisi harrastaa yhdessä vanhemman kanssa, olisiko hän vielä liian arka ja pitäisikö mukana olla joku kaveri. Lopulta päädyin siihen, lapsen ollessa viittä vaille 4-vuotias, että hän voisi lähteä uuteen harrastukseen isin kanssa.

Viikkojen ajan googlasin lähiseudun harrastusmahdollisuuksia, selasin Facebookista tarjontaa, kyselin asiasta erilaisissa vanhempien ryhmissä, laskeskelin bensakustannuksia ja otin yhteyttä muutamiin paikkoihin. Lopulta löysin jalkapalloryhmän, selvitin sen hinnan, ajan ja paikan, tiedustelin sopiiko se miehen aikatauluihin, arvioin lauantaiharrastuksen haittavaikutuksia viikonloppusuunnitelmiin pitkällä tähtäimellä ja lopulta ilmoitin lapsen harrastukseen.

Isän ei tarvinnut kuin lastata lapsi autoon ja ajaa kentälle.

Vaan entä jos olisin pyytänyt isää itseään etsimään heille yhteisen harrastuksen? Emme koskaan saa tietää, miten siinä olisi käynyt.

Pointtini on, että naisilla on myös herkässä oletus siitä, että he kykenevät paremmin ottamaan huomioon asioiden eri puolet ja vaikutukset, ja hoitavat siten asioita mieluummin itse, kuin delegoivat niitä puolisoilleen. Ja sitten he valittavat, kun joutuvat tekemään niin paljon enemmän.

Toki on ymmärrettävää, että arjen kaaos on hallitumpi silloin, kun voi itse pitää langat omissa käsissään. Jonkun on pakko olla perheessä projektipäällikkö, tai koko homma hajoaa käsiin. Usein (huom! ei aina) se on nainen.

Mieskin tarvitsee omaa aikaa

Kysyin mieheltäni tätä postausta suunnitellessani, että mitä hän haluaisi sanoa kaikille maailman äideille, jos nyt edustaisi kaikkia maailman isiä. Hän totesi, että äidit voisivat huomioida sen, että mieskin kaipaa omaa aikaa. Että töistä tullessa ei välttämättä heti jaksaisi olla lasten kanssa, koska ei se työ kuitenkaan lomaa ole, vaikka kotiäidin näkökulmasta saattaa siltä tuntuakin.

Huomasin hänen vastauksensa ärsyttävän minua ja tunsin, miten kehoni jännittyi valmistautuen puolustukseen. Ai SINÄ kaipaat omaa aikaa, entäs minä sitten?

Totesin kuitenkin nopeasti, että tämä oli hänen totuutensa, eikä ollut minun asiani kyseenalaistaa sitä pelkästään siksi, että oma totuuteni oli erilainen. Ensireaktioni lienee äideille tuttu tapa reagoida, koska haluamme alitajuisesti puolustaa oikeuttamme olla perheessä se, jonka taakka on suurempi ja joka tarvitsee omaa aikaa ja tilaa enemmän.

Totuus on kuitenkin se, että naisten odottaessa miehiltä omaa aikaa, nämä kaipaavat sitä itsekin. Sen ei tarvitse olla kilpailu, kuka sitä milloinkin kaipaa enemmän.

Miten olisi kompromissi? Sopikaa yhdessä, että miehen tultua töistä kotiin, hän saa tunnin verran olla rauhassa, levähtää tai käydä lenkillä – mikä nyt kullekin on rentouttavaa. Sen jälkeen on äidin vuoro. Tai vuorotelkaa niin, että toisella on hetki omaa aikaa joka toinen päivä, ja toisella niiden väleissä. Sopikaa säännöllisesti kokonaisia päiviä siten, että toinen saa viettää aikaa kuten tahtoo – ilman lapsia (esimerkiksi viikonloppuisin). Tämä kaikki tietenkin sovitettuna omaan elämäntilanteeseen, mahdollisuuksiin ja työaikoihin.

Jos taas tuntuu siltä, että miehellähän on sitä omaa aikaa vaikka kuinka, mutta itse en ole päässyt minnekään vuosikausiin, on hyvä istua yhdessä alas ja vaikka kirjoittaa niitä listalle. Mies kun ei välttämättä hoksaa ajatella, että harrastukset neljä kertaa viikossa ovat nekin omaa aikaa.


Äitien muistilista:

  1. Sano kiitos. Äidit odottavat kiitosta isiltä, mutta isätkin ansaitsevat kuulla sen. Katkeran ”ei minuakaan kukaan koskaan kiitä” -ajattelun sijaan voi pohtia, kuuluisiko tähän hetkeen kiitos ja sitten vaan sanoa se.
  2. Pyydä apua. Saanen lainata upeaa elokuvateosta Babe, urhea possu? ”Kiltin pikku possun tarvitsee vain pyytää.” Lopetetaan se mielenosoituksellinen puhkuminen ja puhiseminen ja pyydetään apua silloin, kun sitä kaivataan.
  3. Kerro, miltä sinusta tuntuu. Lapsiperhearki on aika ajoin aidosti todella väsyttävää ja turhauttavaa, jolloin myös parisuhde kärsii. Taakka on kuitenkin kevyempi kantaa yhdessä.
  4. Anna vastuuta. Päästä irti ohjaksista ja anna isän hoitaa asioita neuvomatta vieressä.
  5. Muista, että isääkin voi väsyttää. Se, että äiti on niin väsynyt että repeää liitoksistaan, ei tarkoita sitä, etteikö isääkin voisi väsyttää. Se ei ole kilpailu. Tarjotkaa toisillenne aikaa.

This too shall pass

Kun mies ja nainen ovatkin yhtäkkiä isä ja äiti, saattaa parisuhteen dynamiikka muuttua voimakkaastikin. On mahdollista, ettei synkimpinä hetkinä edes muista, miksi on alunperin toiseen rakastunut tai päättänyt juuri tämän raivostuttavan, itsekeskeisen ja laiskan ihmisen kanssa lisääntyä. Saattaa huomata, ettei toisen kanssa ole mitään puhuttavaa ja että oma olo on epämukava tai kiusaantunut toisen seurassa. Jokainen keskustelu kääntyy riidaksi, jonka syytä tai merkitystä kumpikaan ei ymmärrä. Niissä hetkissä kehotan pohtimaan, millä tavoin lasten saaminen on muuttanut arkea tai keskinäisiä mahdollisuuksianne olla mies ja nainen (enkä nyt tarkoita seksiä).

Jos ajatellaan aikaa ennen lapsia, olette mahdollisesti työpäivän jälkeen laittaneet yhdessä ruokaa, syöneet sohvalla televisiota katsellen, saunoneet kahdestaan ja käpertyneet lusikassa nukkumaan, kuiskaten ”Rakastan sinua”.

Lapsiperheessä toinen laittaa ruokaa ja toinen repii hiuksia päästään, ruokaa ei todellakaan syödä missään sohvalla, saunassa käydään vuorotellen ja nukkumaankin mennään eri aikaan, pohtien, että rakastankohan.

On ymmärrettävää, että erityisesti pienten lasten kanssa on rankkaa ja yhteisen sävelen löytyminen on aika ajoin vaikeaa. Silloin on hyvä muistaa, että sekin on ohimenevä vaihe. Sekä isä että äiti ovat yksilöitä omine tarpeineen, eikä kumpikaan voi vähätellä toisen osapuolen tarpeita. Ja kun iltaisin miettii, että rakastaakohan, niin…

Kai sä rakastat. 😊

Meillä on aikaa

Kuinka monta kertaa päivässä vanhempi joutuu keskeyttämään sen, mitä ikinä olikaan tekemässä, koska lapsi tarvitsee huomiota? Pitää mennä pyyhkimään, nostamaan, antamaan, korjaamaan, laittamaan tai puhaltamaan. Sanoisin, että aika monta. Olemme taitavia keskeyttämään puuhamme silmänräpäyksessä silloin, kun on ”pakko”, mutta kuinka taitavia olemme keskeyttämään sen silloin, kun ei oikeastaan tarvitsisi, mutta jolloin se olisi tärkeämpää kuin koskaan?

Kerron teille tarinan.

Tiskaan paistinpannua mielenosoituksellisesti ja tarpeettoman tarmokkaasti, jotta kaikki taloudessamme ymmärtäisivät, että äiti joutuu taas siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kun muut lepäävät ja leikkivät. Olen ärtynyt ja keittiö on yksi hävityksen kauhistus. Haluan saada sen siivottua, jotta voimme käydä päivälliselle ihmisasumuksen kaltaisessa tilassa.

4-vuotiaani tulee luokseni ja pyytää päästä syliin. Vastaan, ettei nyt ehdi, koska äidin täytyy siivota keittiö, laittaa pyykit koneeseen ja ryhtyä sitten tekemään ruokaa. Ei äiti nyt ehdi. Vaikka olen selin häneen, tunnen jokaisella solullani, miten pieni ihminen kääntyy pää painoksissa pois.

”Odota”, minä sanon, ja päästän irti paistinpannusta. ”Kyllä äiti ehtii.”

Kuivaan käteni keittiöpyyhkeeseen ja kumarrun. Laskemme yhdessä; yksi, kaksi, kolme – ja nostan hänet syliini. Hän kietoo pitkät jalkansa vyötäröni ympärille ja painaa leukansa olkaani vasten. Seisomme siinä ihan hiljaa ja suukotan häntä poskelle.

Istuudumme nojatuoliin keinumaan ja juttelemme hetken. Hän höpöttää ihan hassuja ja minua naurattaa. Sitten hän vakavoituu ja tuijottaa minua silmiin. Katson häntä, ja hän katsoo minua. Levollisesti, kiireettömästi. Yhtäkkiä hänen kasvoilleen leviää mitä levein hymy, ja hän huudahtaa: ”Mimmi-lehmä!”, ponnahtaa pois sylistäni ja juoksee omaan huoneeseensa leikkimään.

Minä palaan keittiöön. En siivoa mielenosoituksellisesti tai tarpeettomalla tarmolla, vaan rauhassa – ja rakkaudesta.


Miten suuri merkitys sillä onkaan, kun ottaa aikaa läheisyydelle myös puuhastelun keskellä! Sen merkitys lapselle on mittaamaton, mutta se tuo rauhaa ja lämpöä myös aikuisen kehoon ja mieleen. Kyseessähän on pitkälti kemiallinen reaktio, jossa kosketuksen ja läheisyyden aikaan saamat mielihyvähormonit pääsevät tekemään taikojaan.

Minulle on ollut vaikeaa harjoitella pysähtymistä, hetkessä olemista ja itseni rauhoittamista. Lapsiperheen arjessa – ”kotiäitinä” – sitä kokee helposti olonsa yksinäiseksi, ohitetuksi tai jopa itsestäänselvyydeksi. Nämä ovat kaikki sellaisia tunteita, jotka lisäävät ärtymystä, pahaa mieltä ja alakuloa. Kun yrittää hoitaa oman osansa samalla, kun lapset roikkuvat lahkeessa ja itkevät päästä syliin, tulee helposti äksyiltyä turhasta. Minä olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat oman tilansa, ja olen siksi kokenut esimerkiksi vaatteissa roikkumisen todella ahdistavaksi. Rakastan sylitellä, halia ja pussata, loikoilla vierekkäin lukemassa kirjaa tai painia lattialla, mutta sille kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.

Huomasin kuitenkin nopeasti, että se roikkuminenkin helpottuu, kun yksinkertaisesti lopettaa sen mitä oli tekemässä, ja antaa lapsen tankata sitä kaipaamaansa syliä ja läheisyyttä hetken aikaa. (Haaste muodostuu siitä, jos samaan aikaan liedellä porisee pari kattilaa ja ruoka palaa paistinpannulla.)

Tarinan opetus aikuiselle on, että maailma ei tule valmiiksi tänään vaikka mitä tekisit, joten voit aivan hyvin antaa joidenkin asioiden olla ja viettää sen sijaan hetken niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kaivanneet sinua koko päivän (kenties töissä, päiväkodissa tai koulussa ollessaan).

Tarinan opetus lapselle on (ja aikuiset – teidän tehtävänne on opettaa tämä), että aikuisilla on usein velvollisuuksia, jotka nyt vaan on pakko hoitaa, ja sillekin täytyy antaa aikaa ja tilaa. Kärsivällisyys, kyky odottaa vuoroaan ja avun tarjoaminen pieniin askareisiin ovat ehdottoman tärkeitä taitoja lapselle.

Kerron teille toisen tarinan.

Olemme jälleen keittiössä, sillä se ei tunnu pysyvän siistinä vaikka mitä tekisi. 1-vuotiaani kitisee jalkojeni juuressa ja yrittää liikkua perässäni, törmäten jalkoihini ja muksahdellen lattialle turhautuneena. Päätän pyytää häneltä apua, jotta saisimme homman valmiiksi nopeammin (no, luultavasti emme nopeammin, mutta mukavammin).

Annan hänelle tehtäväksi laittaa pahvipakkauksia paperipussiin, jotta voimme viedä ne kierrätykseen. Hän hakee maito- ja mehupurkkeja, tutkii niitä tarkoin, maisteleekin hieman ja laskee ne sitten varovasti paperipussiin. Minä saan sillä välin astianpesukoneen täytettyä ja laitettua sen päälle.

Kun kaikki on valmista, me tanssimme.

Häpeä antoi väistyessään tilaa muille tunteille

Kävin eilen fysioterapiassa ja juttelimme siitä, miltä kehossani juuri nyt tuntuu. Kerroin, että olo on ollut kevyempi, koska olen opetellut elämään ilman jatkuvaa häpeän tunnetta. Hän pyysi kertomaan siitä lisää – miten häpeä on minussa näkynyt?

Monenlaisissa tilanteissa, erityisesti tavatessani uusia ihmisiä, olen kääntynyt sisäänpäin ja sulkenut muut ulkopuolelle suojatakseni itseäni siltä varmalta kohtalolta, ettei kukaan kuitenkaan pidä minusta.

Tässä taannoin eräs tuttavani uskaltautui kertomaan, että ensimmäisiä kertoja minua tavatessaan hän koki, etten halua olla kyseisessä sosiaalisessa piirissä muiden kanssa tekemisissä. Vetäydyin porukasta ja olin yksin.

Tämä on juuri se suurin vahinko, jota ujo, itseään häpeävä ja olemassaoloaan anteeksi pyytävä ihminen tekee itse itselleen. Koska oletusarvo on se, etten ole hyvä tällaisena, voin yhtälailla asettua omiin oloihini sen sijaan, että joutuisin kokemaan torjutuksi tulemisen tai häpeän tunteita yhtään sen enempää, kuin mitä tunnen niitä jo valmiiksi.

Kun on koko elämänsä mennyt suoraan siihen olettamukseen, ettei minusta pidetä tai etten ole riittävä sellaisena kuin olen, on äärimmäisen vaikeaa löytää rohkeutta lähestyä uusia ihmisiä, kokeilla uusia asioita tai asettaa itseään alttiiksi tilanteille, jotka voisivat johtaa tavalla tai toisella nolostumiseen.

Olen kuitenkin yrittänyt – ja onnistunutkin. Pienet itsensä ylittämisen hetket ovat valaneet minuun uutta uskoa itseeni, omaan persoonaani ja siihen ihmiseen, joka olen aina ollut.

Siinä, missä entinen minäni yritti aina muuttua, olla enemmän samankaltainen kuin muut ja pyrkiä kohti jotain sosiaalista hyväksyntää, jonka saattoi saada vain muilta ihmisiltä, on uusi minäni vetänyt henkeä ja todennut, että löydän kyllä ympäriltäni ne omankaltaiseni ihmiset, joiden kanssa uin samalla aaltopituudella. Se riittää.

Fyssari kuunteli kärsivällisesti tarinaani ja totesi sitten: ”Onpa hienoa. Häpeä on iso tunne, ja nyt kun se on poissa, se antaa tilaa muille tunteille.”

Se on totta. Olen huomannut tuntevani esimerkiksi enemmän iloa. Hymyilen ja nauran ääneen enemmän kuin koskaan ennen.

Usko hyväntahtoisuuteen

Ennen jokaista julkista lausumaa (eli somejulkaisua) on tärkeää pysähtyä ja miettiä, mitä oikein on sanomassa, kehen se kohdistuu ja onko olemassa edes aavistuksenomainen mahdollisuus siihen, että joku pahoittaa mielensä.

Tai ainakin tällainen ajatus mielessäni on joka ikinen kerta, kun jotain julkaisen.

Siinä, missä ne meistä rohkeimmat julkaisevat kaiken suoraan, pelkäämättä, urheina kuin soturit, ja kertovat sitten jälkikäteen, miten joku oli taas tästäkin loukkaantunut ja laittanut vihapostia, pyrin minä viimeiseen saakka välttämään sen, että joku pahoittaisi mielensä. En niinkään myötätunnosta vastaanottajaa kohtaan, vaan suojellakseni itseäni siltä mielipahalta jota tiedän tuntevani, jos koen jonkun ymmärtäneen sanani väärin tai loukkaantuneen jostain, jota en ole loukkaukseksi tarkoittanut.


Loukkaamisen pelko tappaa uteliaan mielen

Kun joku somessa kertoo asioita liittyen vaikkapa seksuaaliseen suuntautumiseensa, mielenterveyteensä, fyysisiin vammoihinsa, läheisen menettämiseen tai oikeastaan mihin tahansa liittyen, haluaisin usein kysyä lisää. En mistään sairaasta perversiosta kummuten, vaan aidosta, luontaisesta uteliaisuudesta ja halusta ymmärtää paremmin.

Pari vuotta sitten työpaikallamme tehtiin tasa-arvosuunnitelmaa, jossa haluttiin lisätä ja tukea työyhteisön monimuotoisuutta ja inklusiivisuutta. Tätä varten tehtiin kysely ns. vähemmistöjen edustajille, koska haluttiin ymmärtää, missä yrityksen kipukohdat ovat, jotta asioita voitaisiin edistää oikeissa paikoissa. Muistan ikuisesti, miten kyselystä nousi haloo. Ei ole vähemmistöjen tehtävä ”kouluttaa” meille muille, miten asioiden tulisi olla, vaan meidän tulisi tutkia, lukea, selvittää ja oppia itse.

Tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta samaan aikaan hämmästyin ja pelästyin vastarinnan hyökkäävää sävyä. Minulle henkilökohtaisesti tuli tunne, että hyväntahtoisuutemme jätettiin huomiotta.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten se kaikista viattomin ja hyväntahtoisinkin ele, kysymys tai lausunto voidaan tulkita täysin eri kulmasta, kuin miten se oli tarkoitettu nähtäväksi.

Ottaen huomioon, minkälaisessa tasa-arvon murroksessa elämme ja miten avoimeksi maailma on verrattain lyhyessä ajassa muuttunut, minua jaksaa kummastuttaa, miten me silti joudumme varomaan toisiamme. Mistä kumpuaa tarve nähdä loukkauksia siellä, missä niitä ei ole?

En minäkään viaton ole

Tässä taannoin pahoitin mieleni tilanteessa, jossa Instagramissa kiersi kuvahaaste ”Normalisoidaan imetys”. Äidit jakoivat imetyskuviaan ja halusivat jakaa sanomaansa siitä, että vauvan imettäminen missä ja milloin vaan on ok. Niin kuin onkin!

Koska olen itse joutunut kokemaan imetyspettymyksen, koin tuollaisen haasteen epämiellyttävänä. Yhtäkkiä joka tuutista lävähti kasvoilleni kuvia siitä yhdestä asiasta, johon jokaisen naisen pitäisi pystyä, mutta johon minä en pystynyt. Olisin toivonut haasteen olevan enemmän luokkaa ”Normalisoidaan kaikenlaiset tavat syöttää vauvaa”. Kerroin näkemykseni myös julkisesti ja sain enemmän kannustavia viestejä kuin koskaan, sillä niin moni muukin nainen koki asian samalla tavalla kuin minä.

Muutama kuitenkin uskaltautui kyseenalaistamaan, miksi pahastuin tällaisesta, sillä eihän haasteen tarkoituksena ollut väheksyä pulloruokintaa.

On hirveän vaikeaa selittää toiselle ihmiselle, mistä oma tunne kumpuaa, jos toinen ei ole koskaan kokenut samaa.

En tiedä, teenkö väärin, kun aion nyt verrata tätä tilannetta lapsettomuuteen, mutta teen sen silti. Kuvitellaan, että hartain toiveesi on saada lapsi, mutta et vielä ole siinä onnistunut. Olet yrittänyt vaikkapa useamman vuoden. Sosiaalisessa mediassa ystäväsi, tuttusi ja sukulaisesi ilmoittavat vuorotellen iloisia vauvauutisia. Niin onnellinen kuin oletkin muiden puolesta, tunnetko ehkä salaa myös katkeruutta tai surua siitä, että toiset onnistuvat siinä, mitä sinä niin kovasti tahtoisit?

Mitä tarkoitan sanoa on se, että minäkin olen loukkaantunut sellaisessa tilanteessa, jossa se oli tarpeetonta. Toisaalta taas en loukkaantunut niille naisille, jotka imetyskuvia julkaisivat. Heillä on täysi oikeus ottaa ja jakaa sellaisia kuvia ja iloita siitä, että ovat saaneet imettää omia lapsiaan, miettimättä, onko nyt jossain joku joka ei ole moista iloa saanut kokea ja voisi tästä pahastua. Minulle kyse oli ennemminkin siitä, että olen kokenut olevani toisen luokan kansalainen tuttipullohäsläykseni kanssa ja imetyksen korostaminen ainoana oikeana tapana ruokkia omaa lastaan tuntuu yksinkertaisesti pahalta. Ihan aina.

Vastuu on kuulijalla

Koenkin, että vastuu usein – ellei aina – on kuulijalla. Tai lukijalla. Edellä mainitussa tilanteessa minä – lukija – ymmärsin, ettei kukaan ole tehnyt eikä sanonut mitään loukatakseen ketään, varsinkaan minua. En syyttänyt ketään, en haukkunut ketään, en estänyt ketään. Tunnustelin omaa pahaa mieltäni ja kerroin oman näkökulmani asiaan julkisesti, osoittamatta yhtäkään yksilöä sormella.

Toivoisinkin, että useampi ihminen miettisi pahastumisensa hetkellä seuraavia asioita:

1. Miksi pahoitin mieleni? Miksi tunnen näin? Mistä tunne kumpuaa?
2. Onko jutun sanonut / kirjoittanut / julkaissut henkilö tarkoittanut loukata? (Huom! Väitän, että useimmiten sen kyllä huomaa, jos joku on pahansuopa ja tarkoituksella haluaa loukata.)
3. Miten minun kannattaa reagoida – vai tarvitseeko minun reagoida ollenkaan?

Sen sijaan, että joudumme jatkuvasti sensuroimaan itseämme sen pelossa, että joku hyökkää päälle linjoja pitkin ja haukkuu suutuspäissään paitsi yksittäiset ajatuksemme, myös elämämme, ulkonäkömme ja kaiken sen mitä olemme, voisimme rohkeasti olla omia itsejämme ja antaa toisillemme armoa.

Jos uskoisimme siihen, että lähtökohtaisesti jokainen ihminen tarkoittaa hyvää – koska edelleen olen sitä mieltä, että pahansuopuuden kyllä haistaa kauas – pystyisimme myös hillitsemään omia tunnereaktioitamme ja siten ehtisimme myös pysähtyä, ennen kuin reagoimme.

Vanhemmuus: Viilipytystä raivohulluksi

Aloitan otteella Jani Toivolan opuksesta Kirja tytölleni

”Minun on aina ollut vaikea käsitellä aggressiivisia tunteita niin todellisessa elämässä kuin näyttämölläkin. En muista montaakaan hetkeä, jolloin olisin esimerkiksi korottanut ääntäni äidilleni tai tapellut avoimesti ystävän tai kumppanin kanssa. Viha ja aggressio eivät tuntuneet omilta. En oikein edes saanut itseäni niin isoille kierroksille, että olisin päätynyt huutamaan.

Sitten tuli pieni lapsi ja kierroksia alkoi löytyä. Yhtäkkiä olen huomannut huutavani ja tuntevani vihaa ja turhautumista. Olen huutanut ja sen jälkeen hiipinyt rappukäytävässä peläten, että törmään naapuriin. Olen huudon jälkeen luvannut itselleni, etten enää menetä hermojani, ja sitten huutanut taas. Olen miettinyt, kuka selväjärkinen ja kelvollinen tappelee kaksivuotiaan puolustuskyvyttömän lapsen kanssa. Häpeä on jälkikäteen aina yhtä lohduton, pettymys itseeni musertava. Tarvittiin vain yksi pieni ihminen, ja siitä, minkä koin ennen pehmeänä ja lempeänä, tulikin räjähtelevä pikkumainen kuumakalle, joka pitää kaksivuotiasta kiittämättömänä sadistina.”


Kuuntelin äänikirjaa eilen kävelyllä ja tämä resonoi. Lujaa! (Oikeastaan vaikuttaisi vahvasti siltä, että olemme Toivolan kanssa hyvin samankaltaisia ihmisiä.)

Kun on aina ollut se tyyppi, joka ei suutu, hermostu eikä raivoa, ei ole ollut tunnistaa itseään siitä raivopäästä, joksi on muuttunut äidiksi tultuaan. Siinä missä aiemmin on saattanut aavistuksen kurtistaa kulmiaan, tulee nyt tukeuduttua ärähtelyyn ja suoranaiseen huutamiseen. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet elämäni raskaimmat juuri siksi, etten ole voinut olla se ihminen, joka sisimmässäni tunnen olevani.

Pieni uhmaikäinen olento on nostanut pintaan sellaisia tunteita, joihin en edes tiennyt pystyväni – niin hyvässä kuin pahassa.

Se minä, joka ennen lasten syntymää kantoi ylpeyttä siitä, ettei koskaan huutanut, riidellyt tai tapellut, tuntee nyt hiljaista häpeää siitä minästä, joksi on tullut. Lyhytpinnaiseksi hermoraunioksi. Pitkien päivien kulkiessa eteenpäin uuvuttavan samankaltaisina, alkaa pinna auttamattomasti kiristyä ja voimavarat ehtyä, kunnes saavutetaan se piste, ettei armoa tunneta enää ollenkaan. Se, joka aiemmin laskeutui lapsen tasolle ja selitti, miksei näin voi toimia, karjuu nyt ääni kimeänä viereisestä huoneesta, pientä lasta syyllistäen.

Kuka tämä ihminen on, jonka suuttumuksen ja turhautumisen naamion takaa en itseäni tunnista?

Koko universumissa ei kuitenkaan ole ketään yhtä anteeksiantavaa, kuin lapsi. Kun riidat on selvitetty, kyyneleet kuivattu ja maito pyyhitty lattialta, se pyytää syliin ja on siinä hetken ihan hiljaa. Sitten se huudahtaa iloisesti: ”Mennään mun huoneeseen leikkimään autoilla!”


Juuri nyt tuntuu siltä, että kohta 4-vuotiaan kanssa pahimmat koettelemukset ovat ohi. Kunnes seuraavat alkavat ja pikkuvelikin saavuttaa uhmaiän.

Siihen saakka:

Tsemppiä jokaiselle vanhemmalle. Pitäkää minuudestanne kiinni älkääkä turhaan säikähtäkö sisäistä raivomonsterianne. Sellainen löytyy meistä kaikista.

Sinä olet kaunis, äiti.

Kaupallinen yhteistyö Blaan kanssa.


Kolmevuotias poikani on kaksi kertaa elämässään kommentoinut jonkun toisen ihmisen ulkonäköä. Kerran hän kysyi uimahallissa, miksi erään pojan silmät olivat erilaiset (poika oli kehitysvammainen) ja toisen kerran ratikan kyydissä, miksi sedällä on ”tuollainen nenä” (hänellä oli nenäkoru). Molemmilla kerroilla olen selittänyt, että maailmassa on todella monennäköisiä ihmisiä ja että se on ihan ookoo.

Edellä mainitut ovat olleet selkeitä poikkeamia lapseni tavanomaiseen ympäristöön nähden. On selvää, että kolmevuotiasta askarruttaa, jos ihmiseltä puuttuu toinen silmä tai jos nenässä killuu koru, joka lapsen rajallisessa maailmankatsomuksessa kuuluu korvaan.

Matiaksella Blaa Kissi Collegepusero (karhu), minulla Blaa Clovis Collegehuppari (olivine)

Lapseni ei kuitenkaan koskaan ole kommentoinut kenenkään kokoa, mistä kannan erityistä ylpeyttä, sillä ei ole vain kerran tai kaksi, kun olen kuullut jonkun lapsen kysyvän, ”miksi tuolla on noin pullea maha?”

Herää kysymys, miksi lapsi pohtisi tuollaista kysymystä maailmassa, jossa ympärillä on jatkuvasti kaikenkokoisia ihmisiä. Onko se opittu kotoa vai kenties lastenohjelmista (esim. viimeisimpänä kohu Pipsa Possun isän suuren mahan taivastelusta)?

Olen moneen otteeseen kommentoinut julkisesti omaa ulkonäköäni ja puhunut itsestäni rumaan sävyyn, mutta en koskaan – en koskaan – lasteni kuullen. Meidän kotona lapsia ei opeteta arvioimaan ihmisiä ulkomuotonsa perusteella.

Tästä pääsenkin seuraavaan kysymykseen:

Miksi arvioisin itseäni ulkomuotoni perusteella?

Blaa Smile merinovillatakki (dark brown)

Practise what you preach

Kahden synnytyksen jäljiltä vatsani on pömpöttävä kasa löysää ihoa ja vatsalihasten välistä pakenemaan aikovia sisäelimiä. Se on tehnyt minut surulliseksi, saanut minut tuntemaan oloni epäviehättäväksi ja taivutellut uusimaan vaatekaappia löysempään ja pehmeämpään suuntaan. Tärkeintä on ollut SAADA SE VATSA PIILOON! Olen ostanut 2-3 kokoa liian suuria vaatteita ja piiloutunut niiden sisään. Suuressa säkissä on ollut turvallista, koska kukaan ei ole nähnyt suurinta häpeäni aihetta, mutta se on myös kääntänyt häpeäni sisäänpäin.

Olen katsonut peiliin ja nähnyt entistä isomman ihmisen.

Olen tuijottanut kuvajaistani ja haukkunut sitä värikkäin, monipuolisin ja halveksivin sanankääntein. Olen ollut hyvin yksityiskohtainen siinä, minkä kaiken näen olevan pielessä kehossani.

Olen myös tehnyt pitkän listan niistä asioista, joita minun tulisi tehdä tullakseni hoikemmaksi, kauniimmaksi, lihaksikkaammaksi ja sitä kautta hyväksytymmäksi yhteiskunnan jäseneksi.

Vaatevalintani ovat myös kohdistuneet ulkomaisten ketjujen ”halpisvaatteisiin”, koska en ole halunnut rahallisesti panostaa säkkivaatteisiini. Enhän tarvitsisi niitä kauaa, sillä palautuisin ihan hetkellä minä hyvänsä ja voisin jälleen käyttää kauniita vaatteita.

Niin että mitenkä se meni?

Voisin jälleen käyttää kauniita vaatteita.”

Kuka on määritellyt, ettei synnyttänyt nainen, jonka kehoa raskaudet ovat rajusti muokanneet, voisi käyttää kauniita vaatteita?

Päätin tehdä muutoksen siihen, miten ajattelen itsestäni, miten suhtaudun vaatevalintoihini ja mitä tunnen kehossani. Tein tietoisen valinnan. Päätin olla tyytyväinen siihen elämään, jonka olen saanut, ja siihen kehoon, jossa sitä elän. Päätin harjata hiukset, hymyillä peilikuvalleni ja pukea ylleni jotain, joka tuntuu hyvältä päällä ja näyttää kehoni sellaisena kuin se on.

Upeana, kauniina, vahvana, ainutlaatuisena.

Blaa Smile merinovillatakki (dark brown), Blaa Allos housut (musta)

Siinä missä kolmevuotiaani näkee kaikki maailman ihmiset kokoineen ja muotoineen samanlaisina, on minunkin aika katsoa peiliin ja vain todeta: ”Tuossa olen minä.”

Sitten voin katsoa poikaani ja uskoa häntä, kun hän toteaa kaikella lapsen viattomuudellaan: ”Sinä olet kaunis, äiti.”

Mitä ystävyydelle tapahtuu, kun toiselle syntyy lapsi?

Ystävyys on voimakas sana ja vieläkin voimakkaampi asia. Se perustuu usein jollekin yhteiselle nimittäjälle, kuten yhdessä vietetylle lapsuudelle, yhteisille mielenkiinnon kohteille tai luonteiden samankaltaisuudelle.

Yksi isoimmista asioista, mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla vanhemmaksi. Lapsi muovaa paitsi ihmistä itseään, myös hänen arkeaan, mielenkiinnon kohteitaan ja prioriteettejaan. Se, mikä hänelle ennen oli kaikista tärkeintä, asettuukin taka-alalle ja menettää paikkansa listan kärjessä, koska tilalle on tullut jotain muuta. Jotain, joka saattaa tuntua lapsettomasta ystävästä kummalliselta tai typerältäkin, koska mahdollisuudet samaistua vanhemmuuden mukanaan tuomiin tunteisiin ja vastuisiin ovat rajalliset.

Kuinka ystävyyssuhde kantaa tilanteessa, jossa ystävyyden perusta – se, joka kahta ihmistä on alunperin yhdistänyt – muuttaa muotoaan?

Sydämeen mahtuu toisenlainen ystävyys

Minulla on kahdenlaisia ystäviä. On niitä, joilla on lapsia, ja sitten on niitä, joilla ei ole. Ne, joilla ei ole, eivät juurikaan kysele lapsiini tai perhe-elämääni liittyviä kuulumisia tai osoita massiivista kiinnostusta jälkikasvuani kohtaan. Kuulumisia vaihdetaan, toki, mutta se on pintapuolista ja jää usein ”ihan hyvää” -tasolle, koska en tiedä, mitä kertoisin, eivätkä he tiedä, mitä kysyisivät.

Minun henkilökohtaiset epävarmuuteni liittyvät usein siihen, etten halua hieroa unelmieni täyttymystä heidän kasvoilleen, sillä tiedän heidänkin toivovan tulevaisuuteensa omia lapsia. Toisaalta koen, etteivät he osaa reflektoida sanomaani ja se saa minut tuntemaan, ettei heitä kiinnosta, minkä tiedän olevan virheellinen ja julmakin ajatus. On väärin minulta olettaa, ettei ystäviäni kiinnostaisi minun elämäni.

Totuus on kuitenkin se, että he tuntevat minut. He eivät tunne lapsiani. He eivät tiedä, millaisia mellastuksia kolmevuotias tänään keksi tai miten vauva on viime aikoina nukkunut. He eivät tiedä, minkälainen persoona isommasta lapsesta on kehkeytynyt tai kuinka suloinen pienempi on, koska eivät ole lapsiani nähneet kuin pari hassua kertaa. Osa minusta ajattelee pahastuneena, että heitä pitäisi kiinnostaa enemmän kaksi minun elämäni tärkeintä asiaa. Olen kuitenkin alati tietoinen siitä, että voisin luottaa vaikka henkeni heidän käsiinsä. Voisin tunnustaa heille mitä tahansa, avata sieluni riekaleiksi heidän eteensä tai itkeä vollottaa jokaisella väsyneellä solullani silkkaa olemassaolon kauheutta. Niin. He tuntevat minut.

Sitten minulla on niitä toisenlaisia ystäviä. Niitä, jotka tuntevat meidät. Niitä, jotka tietävät jokaisen parisuhteeseeni liittyvän kipukohdan, vanhemmuuteni onnistumiset ja epäonnistumiset, lasteni vaiheet ja opitut taidot. He muistavat, koska olemme viimeksi sairastaneet, valvoneet tai huutaneet. He tietävät, mitä hassua kolmevuotias tänään sanoi, kuinka väsynyt eilen olin ja senkin, oliko vauvan viimeisin kakka kiinteä vai löysä. Niin. He tuntevat meidät.

Ajoittaisista pahastumisistani huolimatta olen äärettömän onnellinen siitä, että minulla on kahdenlaisia ystäviä. Hyviä, rakkaita ystäviä. Mitä tahansa haluaisin jakaa, purkaa mielestäni tai kysyä, minulla on joku.

Heillä on kaikilla tärkeä paikka sydämessäni.

Kaikessa ei ole kyse minusta ja sinusta

Siinä, missä vanhemmaksi tullut ihminen kasvattaa sisällään omanlaisiaan epävarmuuksia ystävyyssuhdetta kohtaan, on toinenkin osapuoli uuden edessä eikä välttämättä ollenkaan tiedä, miten reagoida, olla tai tuntea. Jos ihminen ei vaikkapa ole tottunut lapsiin, voi läheisen ihmisen vanhemmuus ja sen mukanaan tuoma elämänmuutos tuntua vieraalta ja vaikeasti lähestyttävältä – puhumattakaan itse lapsesta! Myös ystävä voi kipuilla sen tosiasian äärellä, että toisen prioriteetit ja päivän polttavat puheenaiheet ovat laajentuneet koskemaan hyvin erilaisia asioita, kuin mihin aiemmin on totuttu.

Kun pukluisessa paidassa ja mammanutturassa julkisella paikalla esiintyvä ystävä vaahtoaa CityMarketin vaippatarjouksesta, voi tuntua haastavalta löytää sanottavaa tai kaivaa sisältään myötätuntoista riemua toisen ennenkuulumattomasta alelöydöstä.

Elämäntilanteet voivat olla myös niin kaukana toisistaan, että se tuntuu kipeältä. Ystävä saattaa elää villejä sinkkuvuosiaan ja pelätä toisen tuomitsevan, kadehtivan tai jopa säälivän sitä elämää, jota hän elää. Toisaalta taustalla saattaa olla oma harras toive tulla vanhemmaksi, ja toisen lasten näkeminen tai niistä puhuminen tuntuu siksi raastavalta. On myös mahdollista, että toisen elämäntilanteeseen on niin haastavaa samaistua, että lapsiperheen kommelluksista keskusteleminen tuntuu yksinkertaisesti hankalalta.

On siis tärkeää muistaa, että ystävyyssuhteellakin on kaksi puolta, kaksi ”omistajaa”, joilla on molemmilla omat elämänsä, prioriteettinsa, arkensa ja tunteensa. Vaikka ystävyys tuntuisikin muuttaneen muotoaan tai jopa heikentyneen, on hyvä pysähtyä ja todeta: ”Kaikessa ei ole kyse minusta ja sinusta.” Elämäntilanteet ohjaavat ihmisiä ja polut saattavat välillä olla kauempana toisistaan, ennen kuin taas kohtaavat uudenlaisessa risteyksessä. Sen ei tarvitse tarkoittaa, että jompi kumpi olisi syyllinen tai että ystävyyssuhde tulisi päättää. Ei missään nimessä! Jos tämä ihminen on ollut tärkeä osa elämääsi tähän saakka, miksei hän olisi sitä myös tulevaisuudessa?

Ystävät voi myös lokeroida

Kerroin joskus tästä lokerointiteoriastani eräälle ystävälleni ja hän koki sen kummallisena, mutta minulle se on toiminut! Kuvitellaan siis, että ystävyyden voi jakaa lokeroihin, joita voivat olla vaikkapa:

  • Äitiystävät
    Ne, joiden kanssa voi jakaa kaiken vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvän, keskustella äitiyden mukanaan tuomista epävarmuuksista tai valittaa, kun uhmaikäinen ei hitto voi totella yhtään mitään.
  • Bilekaverit
    Ne, joiden kanssa on hauskaa juoda viiniä ja bilettää, avautua humalapäissään kaikesta mistä ei normaalisti ääneen puhuisi ja muistella nauraen edellistä kertaa, yrittäen yhdistää molempien muistin rippeet kokonaiseksi illaksi.
  • Lapsuudenystävät
    Ne, joista ei pääse eroon millään, koska niitä vaan rakastaa niin paljon.
  • Ja niin edelleen
    Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa lokerot.

Yhden ystävän ei tarvitse kuulua jokaiseen lokeroon ja on tarpeetonta yrittääkään tunkea jokaista samanlaiseen muottiin.

Jos on tottunut siihen, että elämässä on ”paras ystävä”, jonka kanssa jakaa kaikki elämänsä osa-alueet, tällainen ajattelutapa voi tuntua vieraalta. Minä en kuitenkaan oikeastaan koskaan – lapsuuden jälkeen – ole kokenut, että minulla olisi varsinaista parasta ystävää. Minulla on muutama todella hyvä ystävä, sydänystävä, joiden kanssa jaan joko kaiken tai sitten osan elämästäni.

Riippuen lokerosta.


Oletko sinä kokenut ystävyyssuhteidesi muuttuneen, kun sinä tai ystäväsi on saanut lapsia? Millä tavalla? Miten tilanteessa mentiin eteenpäin?

Jos jatkuvasti vertaat itseäsi muihin, et voi koskaan olla tyytyväinen siihen mitä sinulla on

Pohjustus

Emme veljeni kanssa vietä kovinkaan paljoa aikaa yhdessä. Hän on minua kymmenen vuotta vanhempi, asumme eri paikkakunnilla, emmekä ole koskaan asuneet saman katon alla. Jokaisella lyhyellä kohtaamisella kuitenkin pystymme täyttämään syntyneen välimatkan hetkessä, ja sitten hän sanoo jotain, joka mullistaa elämäni.

Näin on tapahtunut elämäni aikana monta kertaa. Yhdellä lauseella hän saa minut oivaltamaan jotain, joka muovaa elämäni suuntaa.

Keskitytään tänään viimeisimpään:

”Älä vertaa itseäsi muihin.”

Olen tunnistanut aiemminkin itsessäni sen, että olen herkästi kateellinen. Katson muiden elämää – sitä mitä heillä on – ja olen siitä kateellinen.

Tässä vaiheessa on syytä mainita, että olen myös onnellinen ystävieni puolesta heidän saavuttaessaan jotain, mutta rehellisesti sanottuna kykenen muuttumaan monessa tilanteessa kalvakan vihreäksi kateudesta.

Katson muita ihmisiä ja näen enemmän rahaa, räiskyvämpää rakkautta, suuremmat talot, nopeamman menestyksen, kauniimmat kasvot, reippaamman olemuksen ja sosiaalisemman luonteen.

Ennen keskusteluani veljeni kanssa en ollut ymmärtänyt, että tällaisen käytöstavan pohjimmainen syy on juurikin tämä: vertaan itseäni muihin. Koko ajan.

Nousen autosta ostoskeskuksen parkkipaikalla. Koen kehoni voimakkaaksi ja kauniiksi. Vilkaisen heijastustani näyteikkunoista ja pidän näkemästäni. Jalkani näyttävät pitkiltä, hiukseni hulmuavat tuulessa ja kävelyni on kevyttä ja rentoa. Olen tyylikäs.

Ostoskeskuksen ovella ohitseni pyyhältää minua hieman pitempi nuori nainen, jolla on kaunis vartalo, tyylikkäät vaatteet ja laitetut hiukset. Hän ei vilkaise minuun päinkään, mutta minä näen hänet. Ja minä mietin: ”Olisinpa tuollainen.”

Niin. Olin tyytyväinen itseeni tasan siihen saakka, kunnes vertasin itseäni toiseen ihmiseen.

Pystyn löytämään kymmeniä esimerkkejä vastaavista tilanteista.

Olin tyytyväinen ostamaamme taloon, kunnes ystäväni osti isomman.

Olin tyytyväinen avoliittooni, kunnes kaikki ympärilläni menivät naimisiin.

Olin tyytyväinen työhöni, kunnes näin muiden toteuttavan unelmiaan.

Olin tyytyväinen näkemääni maailmaan, kunnes Facebook kertoi jonkun käyneen sellaisessa maailmankolkassa, josta minä voin vain unelmoida.

Homma kusee, kun vertaa itseään muihin.


Muista, mitä sinulla on

Ajatellaan asiaa esimerkin kautta.

Kuvitellaan, että päätät kiertää niin monta Euroopan maata jalkaisin, kun suinkin ehdit puolen vuoden aikana. Kierrät monta. Tosi monta! Olet tehnyt mahdottoman upean fyysisen suorituksen ja nähnyt samalla useita erilaisia maita ja nähtävyyksiä. Kun palaat kotiin, olet todella tyytyväinen itseesi ja muistelet lämmöllä kaikkea näkemääsi. Seuraavana päivänä luet lehdestä, miten joku toinen suomalainen on tehnyt saman haasteen, mutta kiertänyt sinä aikana seitsemän maata enemmän kuin sinä. Yhtäkkiä pidätkin omaa saavutustasi huonona, etkä enää pysty iloitsemaan siitä.

On täysin turhaa vähätellä omia saavutuksiaan vain sillä perusteella, että joku toinen on saavuttanut enemmän. Ensinnäkin kyseinen ”saavutus” on vain ihmisen mielikuva asiasta. Se, mikä on yhdelle enemmän tai paremmin, voi olla toiselle jotain ihan muuta. Toisekseen jatkuva vertailu ja sitä kautta itsensä vähättely vie onnen ja ilon niistä asioista, joita ihmisellä jo on.

Keskusteltuani veljeni kanssa pysähdyin aidosti miettimään, mitä minulla on. Listasin ne asiat, jotka tekevät minut onnelliseksi. Samalla vertasin itseäni entiseen minääni, sen sijaan että vertaisin itseäni muihin. Mietin omia saavutuksiani. Mistä olen tullut ja mihin olen päässyt. Mitä ”kymmenen-vuotta-sitten-Iina” ajattelisi, jos näkisi minut nyt.

”Daaaaaaamn girl!”

Mietin, mitkä ovat niitä asioita, joista haaveilin nuorempana.

Rakastava mies? Check.

Lapsia? Check.

Oma talo? Check.

Korkeakoulututkinto? Check.

Uusia ystäviä? Check.

Oman alan työpaikka? Check.

Lottovoitto? No, sitä odotellaan vielä. (Any day now!)

Joten ihan oikeasti! Mitä v*tun väliä sillä on, jos jonkun toisen talossa on yksi huone enemmän?


Lupaus lapsilleni

Poikani! Haluan opettaa teille, miten iloita omista saavutuksista – niin pienistä kuin suuristakin. Lupaan kehua ja kannustaa teitä jokaisen suttupiirroksen, vinon lumiukon ja haavaisen polven äärellä. Kannustan teitä yrittämään ja kannattelen teitä, kun epäonnistutte. Iloitsen kanssanne jokaisesta onnistumisesta ja muistutan teitä joka päivä siitä, miten ainutlaatuisia ja kykeneväisiä olette. Opetan teille, että saavutuksenne eivät ole riippuvaisia toisten ihmisten saavutuksista, vaan ne ovat teidän omianne ja niitä tulee kantaa ylpeydellä. Jokaisen ”tolla on noin monta autoa ja mulla vain näin vähän” -tilanteen tullen muistutan teitä siitä, että toisillakin saa olla asioita ja että ne asiat eivät ole teiltä pois. Opastan teitä kohti elämää, jossa pystytte iloitsemaan toisten puolesta, pyrkimään kohti tavoitteitanne ja hyväksymään sen, mitä teillä on.


Tehtävä

Vertaatko sinä itseäsi muihin? Teetkö itsesi onnettomaksi tai vähätteletkö itseäsi vertaamalla itseäsi muihin? Ymmärrän! Kokeile tätä:

  1. Mieti, mitä sinulla on. Mikä tekee sinut juuri nyt onnelliseksi?
  2. Mitä sinä haluat? Miten voit saavuttaa haluamasi?
  3. Unohda muut.

Osallistu keskusteluun myös Instagramissa:

Äidin sydän – se vahvin kaikista

”Äiti, kato mua!” se huudahtaa ja sydämessäni läikähtää.

Entä jos sillä ei olisi minua?

Kysymys hiipii mieleeni, kuten niin monta kertaa aiemminkin, kavalana ja epämiellyttävänä kuin kutsumaton vieras. Se kalvaa sydäntäni, nostaa pintaan hallitsemattomia pelkoja ja kuristaa kurkkuani.

Koskaan ennen en ole pelännyt omaa kuolemaani, miettinyt minne maallisen eloni päätteeksi päädyn tai ollut huolissani niistä, jotka jätän jälkeeni. Milloinkaan aiemmin en ole tuntenut väistämättömän kuoleman odottavaa läsnäoloa tai kuullut kohtaloni kaikua korvissani. En, ennen kuin minusta tuli äiti.

Niin. Kun ihminen saa lapsen, kaikki muuttuu. Sana ”pelko” saa aivan uuden merkityksen. Se ei ole itsekästä pelkoa oman turvallisuuden tai hyvinvoinnin puolesta, vaan jotain niin alkukantaista ja raakaa, ettei sitä pysty aina edes käsittelemään, saati sanoin kuvailemaan. Pelko toisen ihmisen puolesta – rakkaan ihmisen puolesta – on yksi voimakkaimmista tunteista joita ihminen voi tuntea.

Pelon tunnetta kasvattaa se karu tosiseikka, että elämä ja sen käänteet ovat arvaamattomia eikä niihin voi juurikaan vaikuttaa.

Kun oma lapsi on niin rakas kuin nyt vaan oma lapsi voi olla, on mahdotonta olla pelkäämättä paitsi sitä, että lapselle tapahtuu jotain, myös sitä, että minut otetaan siltä lapselta pois.

Miten se pärjäisi ilman äitiä? Saisiko se elämässään sitä rakkautta, jota koen vain minun, äidin, yksinomaan kykenevän antamaan? Muistaisiko isi sanoa sille, että rakastaa? Ottaisiko se syliin ja puhuisi tunteista aina, kun itkettää?

Minkälaista surua ja kaipuuta lapsi joutuisi kestämään, jos menettäisi minut?

Kuinka minä selviäisin, jos menettäisin lapseni?

Lakkaisin olemasta. Siltä se pelko tuntuu.

Oman lapsen menettämisen pelko iskeytyy tunnistamattomana tunnemöykkynä takaraivoon sillä sekunnilla, kun kaksi viivaa piirtyy silmien eteen kertoakseen, että elämään on astumassa jotain uutta ja uskomattoman haurasta, jota olisi valmis suojelemaan hengellään. Nopeasti tunne selkiytyy ja muodostuu peloksi keskenmenosta. ”Kunhan selvitään ensimmäisen kolmanneksen yli, niin helpottaa.” Ei se helpota. Sitten pelottaa kehityshäiriöt, sairaudet ja kohtukuolema. ”Kunhan laskettu aika saavutetaan, niin helpottaa.” Ei se helpota. Sitten pelottaa synnytyskomplikaatiot. ”Kunhan saan vauvan syliin, niin helpottaa.” Ei se helpota. Sitten pelottaa kätkytkuolema. ”Kunhan tästä pikkuvauva-ajasta selvitään, niin helpottaa.”

Ei se helpota.

Lopulta sitä hyväksyy sen tosiasian, että tulee pelkämään aina. Ihan joka päivä.

Se voi olla konttaava vauva, hulivili taapero, rohkea koululainen, kokeileva teini tai elämännälkäinen aikuinen, mutta tunne on aina sama, jos se on sinun lapsesi.

Sille toivoo enkeleitä matkaan.

Miten paljon huolta äidin sydän jaksaakin kantaa! Se on vahvin sydän kaikista.

Miehet – Tukekaa lastenne äitejä!

Kerroin tässä taannoin Instagram storyn puolella omasta väsymyksestäni ja siitä, miten uupumukseni on johtanut tilanteisiin, joissa en koe olevani hyvä äiti. Sain mielettömän määrän vastauksia muilta äideiltä; naisilta, jotka olivat niinikään uupuneita omaan arkeensa ja jotka osasivat samaistua niihin tunteisiin, joita olin jakanut.

Naisten kertomukset olivat erilaisia, mutta niistä löytyi yhteinen nimittäjä:

Mies.

Aviomies, poikaystävä, baby daddy, avomies. Se mies, jonka tehtävä on olla tukena arjessa, pitää kädestä, osallistua, osoittaa empatiaa, tehdä osuutensa, auttaa, kannustaa ja joskus – tiedätte sen tilanteen – helvetti soikoon vaan kannatella.

Valitettavan usein jää kuitenkin naisen rooliksi ”pyörittää kotia”.

Nyt täytyy korostaa, että tähän tilanteeseen helposti ajaudutaan. Naiselle on luontevampaa ja sisäsyntyistä huolehtia. Erityisesti, kun perheeseen syntyy lapsia. Nainen on (useammin) se, joka suunnittelee, pohtii, stressaa ja suorittaa, vaikka sitten oman jaksamisensa kustannuksella. Kun asiat vaan tapahtuu, ei mies välttämättä edes hahmota, millaisen työn nainen joka päivä tekee asioiden eteen. Voi siis olla, että maailman hyvätahtoisinkin mies pitää lastensa äitiä itsestäänselvyytenä eikä yksinkertaisesti näe, miten uuvuttava äidin osa on.

Ja sitten on ne miehet, jotka tarkoituksella nostavat jalat pöydälle ja seuraavat vierestä, miten se oman elämän tärkeä ihminen polttaa itseään loppuun.

On myös niitä, jotka osallistuvat. Tekevät yhtä paljon tai jopa enemmän, kuin äiti. Kannattelevat, tukevat, ovat läsnä. Mutta heistä en puhu tänään. He nauttivat jo täyttä kunnioitustani.


Tarinoita, joita olen kuullut, lukenut tai kokenut

Lapsilla on aina sopivan kokoisia, puhtaita ja säähän sopivia vaatteita. Koti on siisti, puhtaat pyykit löytävät tiensä kaappeihin ja mies saa tulla töistä valmiiseen pöytään. Lomat ja lastenhoitajat on hyvissä ajoin selvitelty, viikonloput suunniteltu ja lahjat hankittu. Arki soljuu. Siinä ei ole vastoinkäymisiä ja elämä kulkee sujuvasti omassa uomassaan. Mies ei ymmärrä, miten voin olla näin uupunut, vaikka arkemme on niin mutkatonta.”

”Minussa on aina kiinni joku lapsi. Jokainen ansaitsisi kahdenkeskistä aikaa äidin kanssa, mutta he eivät osaa jakaa huomiota, koska ovat vielä pieniä. Turhaudun. Katson miestäni epätoivoisesti saadakseni hänet ymmärtämään, minkälaisessa tilanteessa olen. Haluan, että hän nappaa toisen lapsista tekemään kanssaan jotain mukavaa, mutta hän ei edes huomaa huutavia ja kiljuvia lapsia – saatika minua, joka lapset hiuksissani roikkuen itken ja yritän pysyä vahvana – koska tuijottaa puhelintaan.

”Tuntuu, kuin lapset olisivat vain minun lapsiani. Mieheni rooli on vain käydä töissä ja tulla kotiin päivälliselle. En ymmärrä, miten tilanne on päätynyt näin huonoksi. Tarvitsen apua ja joudun hakemaan sitä sosiaaliviranomaisilta, koska en sitä mieheltäni saa.”

”Olen herännyt syöttämään vauvaa joka yö, nyt jo kuukausien ajan. Mies ei ole herännyt kertaakaan tai tarjoutunut auttamaan. Olen niin väsynyt, etten edes saa nukuttua. Hän ei auta minua kotitöissä. Ei missään. Kerron hänelle. Kerron, että olen aivan uuvuksissa. ”Mene nukkumaan”, hän vastaa. Se ei riitä. Hän ei ymmärrä, hän ei tue, hän ei kannusta. Toivoisin hänen osoittavan, että olemme tässä yhdessä. Toivoisin, että hän joskus, edes joskus, toisi aamupalan sänkyyn ja sanoisi: ”Olet hyvä äiti.”

”Äitiys on kolmivuorotyötä ja mies katsoo vierestä, kun hoidan kaiken yksin. Kodin ja lapset. Sitten se ihmettelee, kun ”päätä särkee”. Päivän loppuun mennessä olen jo hoitanut kaikkien yhteisten lastemme kaikki tarpeet, siivonnut heidän sotkunsa, pessyt tiskit ja pyykit, sekä loihtinut tyhjästä ruoat koko porukalle. Siinä vaiheessa en ole lainkaan kiinnostunut siitä, olisiko miehellä joitakin tarpeita, joita minun tulisi tyydyttää.

Mies ei koskaan sano kiitos. Minua ei haittaa se, että vastaan arkemme pyörittämisestä, mutta mieleni pahoittaa se, ettei minua kiitetä siitä. Aito ja vilpitön kiitos pyyhkii pois monia epäreiluuden tunteita.

”Miehellä on oma man cave, johon hän katoaa useiksi tunneiksi kerrallaan. Hän ei kysy, tarvitsisinko apua, vaan häipyy mitään sanomatta. Missä on minun luolani? Minun pakopaikkani. Kaipaan yksinoloa niin, että jokainen soluni huutaa. Mutta en voi vain lähteä. Ja jos lähdenkin, mies joutuu kysymään apua jokaiseen asiaan. Mitä lapset syövät, mihin aikaan, koska he nukkuvat, miten niitä käytetään.”

”Olen ihan hirveän yksin. Tuntuu oikeasti, että hukun. Mies luulee, että hänellä on työpäivän jälkeen oikeus röhnöttää sohvalla ja tuijottaa puhelinta, koska minä olen ”vain ollut vauvan kanssa kotona koko päivän”. Minun työni äitinä on kokopäivätyötä. Se ei sisällä sellaisia lepohetkiä, joita tarvitsisin. Elän samaa päivää uudelleen ja uudelleen, mutta joka päivä jaksan vähemmän kuin edeltävänä.”


Mies – Nyt puhun sinulle

Lapsille opetetaan pienestä saakka, minkälaisissa tilanteissa kuuluu sanoa kiitos. Heitä opetetaan tekemään kotitöitä ja heille kerrotaan, että perheessä kaikkien tulee yhdessä osallistua kodin askareisiin. Heille opetetaan käytöstapoja, sosiaalisia taitoja ja empatiakykyä.

Miten siis voi olla mahdollista, että niin monella miehellä mikään edellä mainituista taidoista ei ole hallussa?

Kun se ihminen, jonka itse olet valinnut lastesi äidiksi, hoitaa niitä yhteisiä lapsia ja tekee kotitöitäkin siinä sivussa, vähintä mitä voit tehdä on sanoa ”Kiitos.”

Mutta ihan rehellisesti, ei se riitä. Se on kuitenkin hyvä ensiaskel. Huomaa ja huomioi.

Pysähdy miettimään, mitä kaikkea lastesi äiti on tänäkin päivänä kokenut ja tehnyt. Katso eilisestä saakka kasaantuneen tiskivuoren yli ja huomaa, että lasten lattioille viljelemät sukat ja t-paidat ovat kadonneet. Unohda se, ettei kotona ollut valmista ruokaa kotiin tullessasi ja ymmärrä, että lapsi on ollut tänään hankala. Anna olla, vaikka pyynnöistäsi huolimatta nainen ei ole laatinut kauppalistaa ja tiedosta, ettei hän ole ehtinyt suihkuun koko viikolla. Älä painosta, kun hän ei lämpene ehdotuksillesi ja pidä kädestä, kun hän haluaa vaan olla lähekkäin.

Ei oikeasti ole helppoa olla äiti.

Sinun ei tarvitse ymmärtää, miltä se tuntuu, koska et voi sitä koskaan ymmärtääkään, mutta se sinun kuitenkin tulee ymmärtää, että naisen taakka äitinä on valtava ja että sinun tehtäväsi on auttaa kannattelemaan sitä.


Isien muistilista

Tässä sinulle muutama vinkki, jotka voit laittaa korvan taakse.

1. Sano kiitos. Uudelleen ja uudelleen. Laita vaikka puhelimeen muistutus, jos et meinaa sitä muuten muistaa. Se auttaa sinua pysähtymään asian äärelle ja vähitellen oivaltamaan, että äiti on kiitoksensa ansainnut ja että hän ilahtuu siitä. Ehkä huomaat nopeastikin äidin jaksavan paremmin kiitoksen voimalla. Ole kuitenkin vilpitön. Mieti, mistä voisit just tänään kiittää.

2. Kysy, mitä voisit tehdä. Sillä on ihan mieletön merkitys! Voi olla, ettei juuri sillä hetkellä ole mitään erityistä, mutta se, että olet apuasi tarjonnut, on kultaakin kalliimpaa.

3. Kysy, miten äiti voi. Jonain sopivana hetkenä, kun lapset ovat nukkumassa ja saatte olla kahden, tiedustele miten äiti jakselee. Kysy, millaisia päivät ovat olleet. Ja kuuntele, mitä hän vastaa.

4. Yllätä ja ilahduta. Siivoa koti, tuo aamiainen vuoteeseen, anna ajateltu lahja tai tarjoa lapsivapaata. Tee mitä tahansa, jolla osoitat elämäsi naisen olevan sinulle arvokas. Äläkä odota mitään vastineeksi.

5. Ole oma-aloitteinen. Älä odota, että sinulta pyydetään. Miehet sanovat, että naiset nalkuttavat, mutta tiedättekö mitä nalkuttaminen on? Se on jonkin asian sanomista uudelleen ja uudelleen. Miksi siitä pitää sanoa uudelleen? Siksi, kun mies ei ole tehnyt ensimmäisestä pyynnöstä tai ihan vaan oma-aloitteisesti. Sen sijaan, että nainen joutuu pyytämään sinua tyhjentämään astianpesukoneen, tee se. Just do it.


Terveisiä isältä

Keskusteluun Instagramissa osallistui myös Eetu Hakkinen (Instagram: isikinosaa), jolla on iseille hyvin selkokielinen viesti:

”En vaan voi ymmärtää sellaisia miehiä/isejä, jotka ei tajua näitä asioita ja niiden merkitystä. Siis että tuetaan toinen toisiamme, välillä myös epämukavuusalueella ja niissä asioissa, jotka ei mielekkäitä ole. Sitä se elämä ja lapsiperhe-elämä on. Kaikille iseille/miehille, jotka ei tukea tajua antaa mulla on yksi viesti: päät pois persiistä, maailma muuttuu!”


Tykkäsitkö? Ota Mama Bear seurantaan myös Instagramissa lukeaksesi lisää perhe-elämään ja parisuhteeseen liittyviä juttuja!