Naiset – Tukekaa lastenne isiä!

Kirjoitin aiemmin ränttipostauksen otsikolla ”Miehet – Tukekaa lastenne äitejä!” Sain tuolloin paljon ”Amen, sistah!” -tyyppistä palautetta, mutta emmehän me äiditkään syyttömiä ole perheissä havaittaviin ristiriitatilanteisiin, joten omistetaanpa yksi postaus samalle aiheelle, mutta käänteisesti.


Alkuperäisessä postauksessa kuvasin muutamia tilanteita, joissa homma on mennyt isien puolelta vihkoon. Kuulen näitä samoja tarinoita äitiystäviltäni joka viikko, mutta päästän niitä myös omasta suustani. Ei voi olla miettimättä, mistä kaikki johtuu? Puuttuuko miehiltä todella jokin perhe-elämässä tarvittava asetus pääkopastaan, vai voisiko olla mahdollista, että me äidit(kin) teemme jotain väärin?

Ei kai.

Vai…?

Miehet eivät osaa lukea ajatuksia

Äideillä saattaa olla sisäsyntyinen kyky käsitellä päässään miljoonaa asiaa samaan aikaan ja oletuksena on, että miehen tulisi nähdä ja ymmärtää kaikki se metatyö – puhumattakaan niistä näkyvistä arjen askareista. Kaiken sen sekamelskan keskellä voi vaikuttaa siltä, ettei mies tee mitään eikä arvosta sitä, mitä nainen tekee. Se johtaa ärtymykseen ja ärtymys johtaa puhkumiseen ja puhinaan, jolla yritetään vaivihkaa saada toinen ymmärtämään, että apua kaivataan.

Sellaisissa tilanteissa, kun 4-vuotiaani vinkuu ja kitisee jotain, muistutan häntä lempeästi käyttämään sanoja. ”Käytä sanoja. Kerro, mikä harmittaa. Sitten voidaan yhdessä miettiä, miten voisin auttaa.” Saman ohjeen voisivat kaikki äidit painaa mieleensä. Miehet eivät ihan oikeasti lue ajatuksia, eikä se riitä, että on joskus pyytänyt apua pyykkien viikkaamisessa. Jos apua kaipaa uudelleen, sitä pitää uudelleen pyytää. Sama koskee mielipahaa. Jos jostain on tullut paha mieli, sekin pitää sanoittaa. Aikuisen ihmisen täytyy osata kertoa toiselle, jos tämä on jotenkin loukannut tai jos jokin kodin ulkopuolinen asia painaa mieltä.

Itsehän olen tässä hirveän huono! Olen se puhkuja ja puhisija. Ennen vanhaan saatoin mököttää pitkiäkin aikoja, mutta sitä olen pyrkinyt tietoisesti vähentämään. Mököttäminen on yksi kammottavimmista riitelyn muodoista, enkä voi kuin kannustaa jokaista oman elämänsä möksöpöksyä kehittämään itselleen uusia tapoja reagoida ristiriitoihin. Omalle puolisolleen täytyy uskaltaa puhua, ja jos ei uskalla, täytyy miettiä, mistä se johtuu. Silloin saatetaan olla jo isompien kysymysten äärellä.

Yksi asia, jonka itse olen huomannut, on se, että toinen kyllä auttaa, kun pyytää. ”Voisitko sinä laittaa lapsille ruoan jäähtymään sillä välin, kun minä tyhjennän ja täytän astianpesukoneen?” Kun molemmille on selvää, että tässä tehdään yhdessä asioita, on se myös mukavaa.

Myönnän, etten aina muista pyytää nätisti. Joskus sitä vaan on niin väsyksissä, että esimerkiksi toisen kädessä nököttävä puhelin vie viimeisetkin järjenrippeet. Se on juuri niitä tilanteita, joissa naista ärsyttää. Eikö tuo huomaa, että teen sataa asiaa samaan aikaan sillä välin, kun hän räplää puhelinta? Ei. Ei huomaa. Joten sano se ääneen. Kerro, mitä teet, mitä toivoisit hänen tekevän ja miksi.

Ei ole reilua miehiä kohtaan olettaa, että he näkevät ja tietävät kaiken, mitä ympärillä tapahtuu. Nainen saattaa helposti taivastella mielessään, miten paljon metatyötä hänen päiviinsä kuuluu ja miten vähän mies sitä ymmärtää. NIINPÄ! Mies ei voi tietää sitä metatyön määrää, koska se on metatyötä ja tapahtuu äiti-ihmisen aivoissa – ei televisioruudulla. Joten kerro. Tee lista. Tai linkitä joku valmis sivu, jonka avulla selität miehelle, mitä se metatyö edes on. Tässä on yksi, ole hyvä.


Tosielämän tarina:

Olin jo pitkään pohtinut, että esikoisemme voisi jossain vaiheessa lähteä harrastamaan jotain ja arvioinut hänen valmiuksiaan moiseen huvitteluun. Mitkä lajit olisivat sopivia, mitä voisi harrastaa yhdessä vanhemman kanssa, olisiko hän vielä liian arka ja pitäisikö mukana olla joku kaveri. Lopulta päädyin siihen, lapsen ollessa viittä vaille 4-vuotias, että hän voisi lähteä uuteen harrastukseen isin kanssa.

Viikkojen ajan googlasin lähiseudun harrastusmahdollisuuksia, selasin Facebookista tarjontaa, kyselin asiasta erilaisissa vanhempien ryhmissä, laskeskelin bensakustannuksia ja otin yhteyttä muutamiin paikkoihin. Lopulta löysin jalkapalloryhmän, selvitin sen hinnan, ajan ja paikan, tiedustelin sopiiko se miehen aikatauluihin, arvioin lauantaiharrastuksen haittavaikutuksia viikonloppusuunnitelmiin pitkällä tähtäimellä ja lopulta ilmoitin lapsen harrastukseen.

Isän ei tarvinnut kuin lastata lapsi autoon ja ajaa kentälle.

Vaan entä jos olisin pyytänyt isää itseään etsimään heille yhteisen harrastuksen? Emme koskaan saa tietää, miten siinä olisi käynyt.

Pointtini on, että naisilla on myös herkässä oletus siitä, että he kykenevät paremmin ottamaan huomioon asioiden eri puolet ja vaikutukset, ja hoitavat siten asioita mieluummin itse, kuin delegoivat niitä puolisoilleen. Ja sitten he valittavat, kun joutuvat tekemään niin paljon enemmän.

Toki on ymmärrettävää, että arjen kaaos on hallitumpi silloin, kun voi itse pitää langat omissa käsissään. Jonkun on pakko olla perheessä projektipäällikkö, tai koko homma hajoaa käsiin. Usein (huom! ei aina) se on nainen.

Mieskin tarvitsee omaa aikaa

Kysyin mieheltäni tätä postausta suunnitellessani, että mitä hän haluaisi sanoa kaikille maailman äideille, jos nyt edustaisi kaikkia maailman isiä. Hän totesi, että äidit voisivat huomioida sen, että mieskin kaipaa omaa aikaa. Että töistä tullessa ei välttämättä heti jaksaisi olla lasten kanssa, koska ei se työ kuitenkaan lomaa ole, vaikka kotiäidin näkökulmasta saattaa siltä tuntuakin.

Huomasin hänen vastauksensa ärsyttävän minua ja tunsin, miten kehoni jännittyi valmistautuen puolustukseen. Ai SINÄ kaipaat omaa aikaa, entäs minä sitten?

Totesin kuitenkin nopeasti, että tämä oli hänen totuutensa, eikä ollut minun asiani kyseenalaistaa sitä pelkästään siksi, että oma totuuteni oli erilainen. Ensireaktioni lienee äideille tuttu tapa reagoida, koska haluamme alitajuisesti puolustaa oikeuttamme olla perheessä se, jonka taakka on suurempi ja joka tarvitsee omaa aikaa ja tilaa enemmän.

Totuus on kuitenkin se, että naisten odottaessa miehiltä omaa aikaa, nämä kaipaavat sitä itsekin. Sen ei tarvitse olla kilpailu, kuka sitä milloinkin kaipaa enemmän.

Miten olisi kompromissi? Sopikaa yhdessä, että miehen tultua töistä kotiin, hän saa tunnin verran olla rauhassa, levähtää tai käydä lenkillä – mikä nyt kullekin on rentouttavaa. Sen jälkeen on äidin vuoro. Tai vuorotelkaa niin, että toisella on hetki omaa aikaa joka toinen päivä, ja toisella niiden väleissä. Sopikaa säännöllisesti kokonaisia päiviä siten, että toinen saa viettää aikaa kuten tahtoo – ilman lapsia (esimerkiksi viikonloppuisin). Tämä kaikki tietenkin sovitettuna omaan elämäntilanteeseen, mahdollisuuksiin ja työaikoihin.

Jos taas tuntuu siltä, että miehellähän on sitä omaa aikaa vaikka kuinka, mutta itse en ole päässyt minnekään vuosikausiin, on hyvä istua yhdessä alas ja vaikka kirjoittaa niitä listalle. Mies kun ei välttämättä hoksaa ajatella, että harrastukset neljä kertaa viikossa ovat nekin omaa aikaa.


Äitien muistilista:

  1. Sano kiitos. Äidit odottavat kiitosta isiltä, mutta isätkin ansaitsevat kuulla sen. Katkeran ”ei minuakaan kukaan koskaan kiitä” -ajattelun sijaan voi pohtia, kuuluisiko tähän hetkeen kiitos ja sitten vaan sanoa se.
  2. Pyydä apua. Saanen lainata upeaa elokuvateosta Babe, urhea possu? ”Kiltin pikku possun tarvitsee vain pyytää.” Lopetetaan se mielenosoituksellinen puhkuminen ja puhiseminen ja pyydetään apua silloin, kun sitä kaivataan.
  3. Kerro, miltä sinusta tuntuu. Lapsiperhearki on aika ajoin aidosti todella väsyttävää ja turhauttavaa, jolloin myös parisuhde kärsii. Taakka on kuitenkin kevyempi kantaa yhdessä.
  4. Anna vastuuta. Päästä irti ohjaksista ja anna isän hoitaa asioita neuvomatta vieressä.
  5. Muista, että isääkin voi väsyttää. Se, että äiti on niin väsynyt että repeää liitoksistaan, ei tarkoita sitä, etteikö isääkin voisi väsyttää. Se ei ole kilpailu. Tarjotkaa toisillenne aikaa.

This too shall pass

Kun mies ja nainen ovatkin yhtäkkiä isä ja äiti, saattaa parisuhteen dynamiikka muuttua voimakkaastikin. On mahdollista, ettei synkimpinä hetkinä edes muista, miksi on alunperin toiseen rakastunut tai päättänyt juuri tämän raivostuttavan, itsekeskeisen ja laiskan ihmisen kanssa lisääntyä. Saattaa huomata, ettei toisen kanssa ole mitään puhuttavaa ja että oma olo on epämukava tai kiusaantunut toisen seurassa. Jokainen keskustelu kääntyy riidaksi, jonka syytä tai merkitystä kumpikaan ei ymmärrä. Niissä hetkissä kehotan pohtimaan, millä tavoin lasten saaminen on muuttanut arkea tai keskinäisiä mahdollisuuksianne olla mies ja nainen (enkä nyt tarkoita seksiä).

Jos ajatellaan aikaa ennen lapsia, olette mahdollisesti työpäivän jälkeen laittaneet yhdessä ruokaa, syöneet sohvalla televisiota katsellen, saunoneet kahdestaan ja käpertyneet lusikassa nukkumaan, kuiskaten ”Rakastan sinua”.

Lapsiperheessä toinen laittaa ruokaa ja toinen repii hiuksia päästään, ruokaa ei todellakaan syödä missään sohvalla, saunassa käydään vuorotellen ja nukkumaankin mennään eri aikaan, pohtien, että rakastankohan.

On ymmärrettävää, että erityisesti pienten lasten kanssa on rankkaa ja yhteisen sävelen löytyminen on aika ajoin vaikeaa. Silloin on hyvä muistaa, että sekin on ohimenevä vaihe. Sekä isä että äiti ovat yksilöitä omine tarpeineen, eikä kumpikaan voi vähätellä toisen osapuolen tarpeita. Ja kun iltaisin miettii, että rakastaakohan, niin…

Kai sä rakastat. 😊

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: