Meillä on aikaa

Kuinka monta kertaa päivässä vanhempi joutuu keskeyttämään sen, mitä ikinä olikaan tekemässä, koska lapsi tarvitsee huomiota? Pitää mennä pyyhkimään, nostamaan, antamaan, korjaamaan, laittamaan tai puhaltamaan. Sanoisin, että aika monta. Olemme taitavia keskeyttämään puuhamme silmänräpäyksessä silloin, kun on ”pakko”, mutta kuinka taitavia olemme keskeyttämään sen silloin, kun ei oikeastaan tarvitsisi, mutta jolloin se olisi tärkeämpää kuin koskaan?

Kerron teille tarinan.

Tiskaan paistinpannua mielenosoituksellisesti ja tarpeettoman tarmokkaasti, jotta kaikki taloudessamme ymmärtäisivät, että äiti joutuu taas siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kun muut lepäävät ja leikkivät. Olen ärtynyt ja keittiö on yksi hävityksen kauhistus. Haluan saada sen siivottua, jotta voimme käydä päivälliselle ihmisasumuksen kaltaisessa tilassa.

4-vuotiaani tulee luokseni ja pyytää päästä syliin. Vastaan, ettei nyt ehdi, koska äidin täytyy siivota keittiö, laittaa pyykit koneeseen ja ryhtyä sitten tekemään ruokaa. Ei äiti nyt ehdi. Vaikka olen selin häneen, tunnen jokaisella solullani, miten pieni ihminen kääntyy pää painoksissa pois.

”Odota”, minä sanon, ja päästän irti paistinpannusta. ”Kyllä äiti ehtii.”

Kuivaan käteni keittiöpyyhkeeseen ja kumarrun. Laskemme yhdessä; yksi, kaksi, kolme – ja nostan hänet syliini. Hän kietoo pitkät jalkansa vyötäröni ympärille ja painaa leukansa olkaani vasten. Seisomme siinä ihan hiljaa ja suukotan häntä poskelle.

Istuudumme nojatuoliin keinumaan ja juttelemme hetken. Hän höpöttää ihan hassuja ja minua naurattaa. Sitten hän vakavoituu ja tuijottaa minua silmiin. Katson häntä, ja hän katsoo minua. Levollisesti, kiireettömästi. Yhtäkkiä hänen kasvoilleen leviää mitä levein hymy, ja hän huudahtaa: ”Mimmi-lehmä!”, ponnahtaa pois sylistäni ja juoksee omaan huoneeseensa leikkimään.

Minä palaan keittiöön. En siivoa mielenosoituksellisesti tai tarpeettomalla tarmolla, vaan rauhassa – ja rakkaudesta.


Miten suuri merkitys sillä onkaan, kun ottaa aikaa läheisyydelle myös puuhastelun keskellä! Sen merkitys lapselle on mittaamaton, mutta se tuo rauhaa ja lämpöä myös aikuisen kehoon ja mieleen. Kyseessähän on pitkälti kemiallinen reaktio, jossa kosketuksen ja läheisyyden aikaan saamat mielihyvähormonit pääsevät tekemään taikojaan.

Minulle on ollut vaikeaa harjoitella pysähtymistä, hetkessä olemista ja itseni rauhoittamista. Lapsiperheen arjessa – ”kotiäitinä” – sitä kokee helposti olonsa yksinäiseksi, ohitetuksi tai jopa itsestäänselvyydeksi. Nämä ovat kaikki sellaisia tunteita, jotka lisäävät ärtymystä, pahaa mieltä ja alakuloa. Kun yrittää hoitaa oman osansa samalla, kun lapset roikkuvat lahkeessa ja itkevät päästä syliin, tulee helposti äksyiltyä turhasta. Minä olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat oman tilansa, ja olen siksi kokenut esimerkiksi vaatteissa roikkumisen todella ahdistavaksi. Rakastan sylitellä, halia ja pussata, loikoilla vierekkäin lukemassa kirjaa tai painia lattialla, mutta sille kaikelle on oma aikansa ja paikkansa.

Huomasin kuitenkin nopeasti, että se roikkuminenkin helpottuu, kun yksinkertaisesti lopettaa sen mitä oli tekemässä, ja antaa lapsen tankata sitä kaipaamaansa syliä ja läheisyyttä hetken aikaa. (Haaste muodostuu siitä, jos samaan aikaan liedellä porisee pari kattilaa ja ruoka palaa paistinpannulla.)

Tarinan opetus aikuiselle on, että maailma ei tule valmiiksi tänään vaikka mitä tekisit, joten voit aivan hyvin antaa joidenkin asioiden olla ja viettää sen sijaan hetken niiden ihmisten kanssa, jotka ovat kaivanneet sinua koko päivän (kenties töissä, päiväkodissa tai koulussa ollessaan).

Tarinan opetus lapselle on (ja aikuiset – teidän tehtävänne on opettaa tämä), että aikuisilla on usein velvollisuuksia, jotka nyt vaan on pakko hoitaa, ja sillekin täytyy antaa aikaa ja tilaa. Kärsivällisyys, kyky odottaa vuoroaan ja avun tarjoaminen pieniin askareisiin ovat ehdottoman tärkeitä taitoja lapselle.

Kerron teille toisen tarinan.

Olemme jälleen keittiössä, sillä se ei tunnu pysyvän siistinä vaikka mitä tekisi. 1-vuotiaani kitisee jalkojeni juuressa ja yrittää liikkua perässäni, törmäten jalkoihini ja muksahdellen lattialle turhautuneena. Päätän pyytää häneltä apua, jotta saisimme homman valmiiksi nopeammin (no, luultavasti emme nopeammin, mutta mukavammin).

Annan hänelle tehtäväksi laittaa pahvipakkauksia paperipussiin, jotta voimme viedä ne kierrätykseen. Hän hakee maito- ja mehupurkkeja, tutkii niitä tarkoin, maisteleekin hieman ja laskee ne sitten varovasti paperipussiin. Minä saan sillä välin astianpesukoneen täytettyä ja laitettua sen päälle.

Kun kaikki on valmista, me tanssimme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: