Vanhemmuus: Viilipytystä raivohulluksi

Aloitan otteella Jani Toivolan opuksesta Kirja tytölleni

”Minun on aina ollut vaikea käsitellä aggressiivisia tunteita niin todellisessa elämässä kuin näyttämölläkin. En muista montaakaan hetkeä, jolloin olisin esimerkiksi korottanut ääntäni äidilleni tai tapellut avoimesti ystävän tai kumppanin kanssa. Viha ja aggressio eivät tuntuneet omilta. En oikein edes saanut itseäni niin isoille kierroksille, että olisin päätynyt huutamaan.

Sitten tuli pieni lapsi ja kierroksia alkoi löytyä. Yhtäkkiä olen huomannut huutavani ja tuntevani vihaa ja turhautumista. Olen huutanut ja sen jälkeen hiipinyt rappukäytävässä peläten, että törmään naapuriin. Olen huudon jälkeen luvannut itselleni, etten enää menetä hermojani, ja sitten huutanut taas. Olen miettinyt, kuka selväjärkinen ja kelvollinen tappelee kaksivuotiaan puolustuskyvyttömän lapsen kanssa. Häpeä on jälkikäteen aina yhtä lohduton, pettymys itseeni musertava. Tarvittiin vain yksi pieni ihminen, ja siitä, minkä koin ennen pehmeänä ja lempeänä, tulikin räjähtelevä pikkumainen kuumakalle, joka pitää kaksivuotiasta kiittämättömänä sadistina.”


Kuuntelin äänikirjaa eilen kävelyllä ja tämä resonoi. Lujaa! (Oikeastaan vaikuttaisi vahvasti siltä, että olemme Toivolan kanssa hyvin samankaltaisia ihmisiä.)

Kun on aina ollut se tyyppi, joka ei suutu, hermostu eikä raivoa, ei ole ollut tunnistaa itseään siitä raivopäästä, joksi on muuttunut äidiksi tultuaan. Siinä missä aiemmin on saattanut aavistuksen kurtistaa kulmiaan, tulee nyt tukeuduttua ärähtelyyn ja suoranaiseen huutamiseen. Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet elämäni raskaimmat juuri siksi, etten ole voinut olla se ihminen, joka sisimmässäni tunnen olevani.

Pieni uhmaikäinen olento on nostanut pintaan sellaisia tunteita, joihin en edes tiennyt pystyväni – niin hyvässä kuin pahassa.

Se minä, joka ennen lasten syntymää kantoi ylpeyttä siitä, ettei koskaan huutanut, riidellyt tai tapellut, tuntee nyt hiljaista häpeää siitä minästä, joksi on tullut. Lyhytpinnaiseksi hermoraunioksi. Pitkien päivien kulkiessa eteenpäin uuvuttavan samankaltaisina, alkaa pinna auttamattomasti kiristyä ja voimavarat ehtyä, kunnes saavutetaan se piste, ettei armoa tunneta enää ollenkaan. Se, joka aiemmin laskeutui lapsen tasolle ja selitti, miksei näin voi toimia, karjuu nyt ääni kimeänä viereisestä huoneesta, pientä lasta syyllistäen.

Kuka tämä ihminen on, jonka suuttumuksen ja turhautumisen naamion takaa en itseäni tunnista?

Koko universumissa ei kuitenkaan ole ketään yhtä anteeksiantavaa, kuin lapsi. Kun riidat on selvitetty, kyyneleet kuivattu ja maito pyyhitty lattialta, se pyytää syliin ja on siinä hetken ihan hiljaa. Sitten se huudahtaa iloisesti: ”Mennään mun huoneeseen leikkimään autoilla!”


Juuri nyt tuntuu siltä, että kohta 4-vuotiaan kanssa pahimmat koettelemukset ovat ohi. Kunnes seuraavat alkavat ja pikkuvelikin saavuttaa uhmaiän.

Siihen saakka:

Tsemppiä jokaiselle vanhemmalle. Pitäkää minuudestanne kiinni älkääkä turhaan säikähtäkö sisäistä raivomonsterianne. Sellainen löytyy meistä kaikista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: