Mitä ystävyydelle tapahtuu, kun toiselle syntyy lapsi?

Ystävyys on voimakas sana ja vieläkin voimakkaampi asia. Se perustuu usein jollekin yhteiselle nimittäjälle, kuten yhdessä vietetylle lapsuudelle, yhteisille mielenkiinnon kohteille tai luonteiden samankaltaisuudelle.

Yksi isoimmista asioista, mitä ihmiselle voi tapahtua, on tulla vanhemmaksi. Lapsi muovaa paitsi ihmistä itseään, myös hänen arkeaan, mielenkiinnon kohteitaan ja prioriteettejaan. Se, mikä hänelle ennen oli kaikista tärkeintä, asettuukin taka-alalle ja menettää paikkansa listan kärjessä, koska tilalle on tullut jotain muuta. Jotain, joka saattaa tuntua lapsettomasta ystävästä kummalliselta tai typerältäkin, koska mahdollisuudet samaistua vanhemmuuden mukanaan tuomiin tunteisiin ja vastuisiin ovat rajalliset.

Kuinka ystävyyssuhde kantaa tilanteessa, jossa ystävyyden perusta – se, joka kahta ihmistä on alunperin yhdistänyt – muuttaa muotoaan?

Sydämeen mahtuu toisenlainen ystävyys

Minulla on kahdenlaisia ystäviä. On niitä, joilla on lapsia, ja sitten on niitä, joilla ei ole. Ne, joilla ei ole, eivät juurikaan kysele lapsiini tai perhe-elämääni liittyviä kuulumisia tai osoita massiivista kiinnostusta jälkikasvuani kohtaan. Kuulumisia vaihdetaan, toki, mutta se on pintapuolista ja jää usein ”ihan hyvää” -tasolle, koska en tiedä, mitä kertoisin, eivätkä he tiedä, mitä kysyisivät.

Minun henkilökohtaiset epävarmuuteni liittyvät usein siihen, etten halua hieroa unelmieni täyttymystä heidän kasvoilleen, sillä tiedän heidänkin toivovan tulevaisuuteensa omia lapsia. Toisaalta koen, etteivät he osaa reflektoida sanomaani ja se saa minut tuntemaan, ettei heitä kiinnosta, minkä tiedän olevan virheellinen ja julmakin ajatus. On väärin minulta olettaa, ettei ystäviäni kiinnostaisi minun elämäni.

Totuus on kuitenkin se, että he tuntevat minut. He eivät tunne lapsiani. He eivät tiedä, millaisia mellastuksia kolmevuotias tänään keksi tai miten vauva on viime aikoina nukkunut. He eivät tiedä, minkälainen persoona isommasta lapsesta on kehkeytynyt tai kuinka suloinen pienempi on, koska eivät ole lapsiani nähneet kuin pari hassua kertaa. Osa minusta ajattelee pahastuneena, että heitä pitäisi kiinnostaa enemmän kaksi minun elämäni tärkeintä asiaa. Olen kuitenkin alati tietoinen siitä, että voisin luottaa vaikka henkeni heidän käsiinsä. Voisin tunnustaa heille mitä tahansa, avata sieluni riekaleiksi heidän eteensä tai itkeä vollottaa jokaisella väsyneellä solullani silkkaa olemassaolon kauheutta. Niin. He tuntevat minut.

Sitten minulla on niitä toisenlaisia ystäviä. Niitä, jotka tuntevat meidät. Niitä, jotka tietävät jokaisen parisuhteeseeni liittyvän kipukohdan, vanhemmuuteni onnistumiset ja epäonnistumiset, lasteni vaiheet ja opitut taidot. He muistavat, koska olemme viimeksi sairastaneet, valvoneet tai huutaneet. He tietävät, mitä hassua kolmevuotias tänään sanoi, kuinka väsynyt eilen olin ja senkin, oliko vauvan viimeisin kakka kiinteä vai löysä. Niin. He tuntevat meidät.

Ajoittaisista pahastumisistani huolimatta olen äärettömän onnellinen siitä, että minulla on kahdenlaisia ystäviä. Hyviä, rakkaita ystäviä. Mitä tahansa haluaisin jakaa, purkaa mielestäni tai kysyä, minulla on joku.

Heillä on kaikilla tärkeä paikka sydämessäni.

Kaikessa ei ole kyse minusta ja sinusta

Siinä, missä vanhemmaksi tullut ihminen kasvattaa sisällään omanlaisiaan epävarmuuksia ystävyyssuhdetta kohtaan, on toinenkin osapuoli uuden edessä eikä välttämättä ollenkaan tiedä, miten reagoida, olla tai tuntea. Jos ihminen ei vaikkapa ole tottunut lapsiin, voi läheisen ihmisen vanhemmuus ja sen mukanaan tuoma elämänmuutos tuntua vieraalta ja vaikeasti lähestyttävältä – puhumattakaan itse lapsesta! Myös ystävä voi kipuilla sen tosiasian äärellä, että toisen prioriteetit ja päivän polttavat puheenaiheet ovat laajentuneet koskemaan hyvin erilaisia asioita, kuin mihin aiemmin on totuttu.

Kun pukluisessa paidassa ja mammanutturassa julkisella paikalla esiintyvä ystävä vaahtoaa CityMarketin vaippatarjouksesta, voi tuntua haastavalta löytää sanottavaa tai kaivaa sisältään myötätuntoista riemua toisen ennenkuulumattomasta alelöydöstä.

Elämäntilanteet voivat olla myös niin kaukana toisistaan, että se tuntuu kipeältä. Ystävä saattaa elää villejä sinkkuvuosiaan ja pelätä toisen tuomitsevan, kadehtivan tai jopa säälivän sitä elämää, jota hän elää. Toisaalta taustalla saattaa olla oma harras toive tulla vanhemmaksi, ja toisen lasten näkeminen tai niistä puhuminen tuntuu siksi raastavalta. On myös mahdollista, että toisen elämäntilanteeseen on niin haastavaa samaistua, että lapsiperheen kommelluksista keskusteleminen tuntuu yksinkertaisesti hankalalta.

On siis tärkeää muistaa, että ystävyyssuhteellakin on kaksi puolta, kaksi ”omistajaa”, joilla on molemmilla omat elämänsä, prioriteettinsa, arkensa ja tunteensa. Vaikka ystävyys tuntuisikin muuttaneen muotoaan tai jopa heikentyneen, on hyvä pysähtyä ja todeta: ”Kaikessa ei ole kyse minusta ja sinusta.” Elämäntilanteet ohjaavat ihmisiä ja polut saattavat välillä olla kauempana toisistaan, ennen kuin taas kohtaavat uudenlaisessa risteyksessä. Sen ei tarvitse tarkoittaa, että jompi kumpi olisi syyllinen tai että ystävyyssuhde tulisi päättää. Ei missään nimessä! Jos tämä ihminen on ollut tärkeä osa elämääsi tähän saakka, miksei hän olisi sitä myös tulevaisuudessa?

Ystävät voi myös lokeroida

Kerroin joskus tästä lokerointiteoriastani eräälle ystävälleni ja hän koki sen kummallisena, mutta minulle se on toiminut! Kuvitellaan siis, että ystävyyden voi jakaa lokeroihin, joita voivat olla vaikkapa:

  • Äitiystävät
    Ne, joiden kanssa voi jakaa kaiken vanhemmuuteen ja lapsiin liittyvän, keskustella äitiyden mukanaan tuomista epävarmuuksista tai valittaa, kun uhmaikäinen ei hitto voi totella yhtään mitään.
  • Bilekaverit
    Ne, joiden kanssa on hauskaa juoda viiniä ja bilettää, avautua humalapäissään kaikesta mistä ei normaalisti ääneen puhuisi ja muistella nauraen edellistä kertaa, yrittäen yhdistää molempien muistin rippeet kokonaiseksi illaksi.
  • Lapsuudenystävät
    Ne, joista ei pääse eroon millään, koska niitä vaan rakastaa niin paljon.
  • Ja niin edelleen
    Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa lokerot.

Yhden ystävän ei tarvitse kuulua jokaiseen lokeroon ja on tarpeetonta yrittääkään tunkea jokaista samanlaiseen muottiin.

Jos on tottunut siihen, että elämässä on ”paras ystävä”, jonka kanssa jakaa kaikki elämänsä osa-alueet, tällainen ajattelutapa voi tuntua vieraalta. Minä en kuitenkaan oikeastaan koskaan – lapsuuden jälkeen – ole kokenut, että minulla olisi varsinaista parasta ystävää. Minulla on muutama todella hyvä ystävä, sydänystävä, joiden kanssa jaan joko kaiken tai sitten osan elämästäni.

Riippuen lokerosta.


Oletko sinä kokenut ystävyyssuhteidesi muuttuneen, kun sinä tai ystäväsi on saanut lapsia? Millä tavalla? Miten tilanteessa mentiin eteenpäin?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: