Äidin sydän – se vahvin kaikista

”Äiti, kato mua!” se huudahtaa ja sydämessäni läikähtää.

Entä jos sillä ei olisi minua?

Kysymys hiipii mieleeni, kuten niin monta kertaa aiemminkin, kavalana ja epämiellyttävänä kuin kutsumaton vieras. Se kalvaa sydäntäni, nostaa pintaan hallitsemattomia pelkoja ja kuristaa kurkkuani.

Koskaan ennen en ole pelännyt omaa kuolemaani, miettinyt minne maallisen eloni päätteeksi päädyn tai ollut huolissani niistä, jotka jätän jälkeeni. Milloinkaan aiemmin en ole tuntenut väistämättömän kuoleman odottavaa läsnäoloa tai kuullut kohtaloni kaikua korvissani. En, ennen kuin minusta tuli äiti.

Niin. Kun ihminen saa lapsen, kaikki muuttuu. Sana ”pelko” saa aivan uuden merkityksen. Se ei ole itsekästä pelkoa oman turvallisuuden tai hyvinvoinnin puolesta, vaan jotain niin alkukantaista ja raakaa, ettei sitä pysty aina edes käsittelemään, saati sanoin kuvailemaan. Pelko toisen ihmisen puolesta – rakkaan ihmisen puolesta – on yksi voimakkaimmista tunteista joita ihminen voi tuntea.

Pelon tunnetta kasvattaa se karu tosiseikka, että elämä ja sen käänteet ovat arvaamattomia eikä niihin voi juurikaan vaikuttaa.

Kun oma lapsi on niin rakas kuin nyt vaan oma lapsi voi olla, on mahdotonta olla pelkäämättä paitsi sitä, että lapselle tapahtuu jotain, myös sitä, että minut otetaan siltä lapselta pois.

Miten se pärjäisi ilman äitiä? Saisiko se elämässään sitä rakkautta, jota koen vain minun, äidin, yksinomaan kykenevän antamaan? Muistaisiko isi sanoa sille, että rakastaa? Ottaisiko se syliin ja puhuisi tunteista aina, kun itkettää?

Minkälaista surua ja kaipuuta lapsi joutuisi kestämään, jos menettäisi minut?

Kuinka minä selviäisin, jos menettäisin lapseni?

Lakkaisin olemasta. Siltä se pelko tuntuu.

Oman lapsen menettämisen pelko iskeytyy tunnistamattomana tunnemöykkynä takaraivoon sillä sekunnilla, kun kaksi viivaa piirtyy silmien eteen kertoakseen, että elämään on astumassa jotain uutta ja uskomattoman haurasta, jota olisi valmis suojelemaan hengellään. Nopeasti tunne selkiytyy ja muodostuu peloksi keskenmenosta. ”Kunhan selvitään ensimmäisen kolmanneksen yli, niin helpottaa.” Ei se helpota. Sitten pelottaa kehityshäiriöt, sairaudet ja kohtukuolema. ”Kunhan laskettu aika saavutetaan, niin helpottaa.” Ei se helpota. Sitten pelottaa synnytyskomplikaatiot. ”Kunhan saan vauvan syliin, niin helpottaa.” Ei se helpota. Sitten pelottaa kätkytkuolema. ”Kunhan tästä pikkuvauva-ajasta selvitään, niin helpottaa.”

Ei se helpota.

Lopulta sitä hyväksyy sen tosiasian, että tulee pelkämään aina. Ihan joka päivä.

Se voi olla konttaava vauva, hulivili taapero, rohkea koululainen, kokeileva teini tai elämännälkäinen aikuinen, mutta tunne on aina sama, jos se on sinun lapsesi.

Sille toivoo enkeleitä matkaan.

Miten paljon huolta äidin sydän jaksaakin kantaa! Se on vahvin sydän kaikista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: