Ruma rakas rehellisyys

”Joko sä oot saanut hate mailia?”

Tässä kysymys, jonka eräs hyvä ystäväni kysyi minulta taannoin keskustellessamme alkaneesta ”blogiurastani”.

Surullista kyllä – tuo oli täysin legit kysymys.

Elämme yhteiskunnassa, jossa voidaan pitää oletusarvoisena sitä, että jokaiseen ihmiseen kohdistuu enemmän tai vähemmän verkkokiusaamista. Kukaan ei ole turvassa, kenelläkään ei ole vapautta ja oikeutta olla julkisesti oma itsensä, ja jokaisen on varauduttava siihen, että lankoja pitkin hyökätään hänen elämäänsä, valintojansa, persoonaansa tai ulkonäköänsä kohtaan.

Yhä useampi bloggaaja erityisesti Instagramissa lopettaa kokonaan tai muuttaa tilinsä yksityiseksi, koska kiusaaminen ja negatiivissävytteinen kommentointi on niin rajua, kuormittavaa ja yksinkertaisesti loukkaavaa.

On helppo perustella ikävää kommentointiaan sillä, että ”itsepähän olet päättänyt olla julkisuudessa / jakaa elämääsi somessa”. Voin luvata, että yksikään somettaja ei ole päättänyt avata elämäänsä sosiaalisessa mediassa altistaakseen itseään kammottavalle kritiikille, olettamuksille omasta elämästään tai vaikkapa ulkonäkönsä haukkumiselle. Se, että joku kertoo elämästään somessa, ei oikeuta ketään – ei ketään – loukkaamaan häntä.

Monet lifestyle- ja perheblogit ovat olemassa vertaistuen vuoksi. Sitä haetaan ja sitä jaetaan. Niistä voi saada inspiraatiota tai niistä voi saada lohtua. Ne eivät ole olemassa oman elämänsä tuomareita varten, jotka jakavat luurinsa suojista tuomioita ihmisille, joita eivät edes tunne; asioissa, joita eivät ymmärrä; valinnoista, joita eivät kokonaisuutena hahmota.

Uskaltaako tässä maailmassa olla rehellinen?

Niin. Itseään tulee suodatettua valtavasti sosiaalisessa mediassa ja julkisessa keskustelussa, jos sitä mielii tehdä omalla naamalla ja nimellä. Pelkona ei ole ainoastaan se, että joku loukkaa minua, vaan myös se, että minä loukkaan muita.

Koska elämme vihapuheen, armottoman kritiikin ja hämärtyneiden normaalin sosiaalisen kanssakäymisen rajojen maailmassa, on mahdollista, ellei todennäköistä, että joku loukkaantuu vaikka mitä sanoisi. Minä tai joku muu. Tai molemmat.

Vaikka kuinka pitäisi itseään hyväntahtoisena ja lähtisi johonkin keskusteluun lämpimin ja sydämellisin aikein, saattaa silti sanomisillaan pahoittaa jonkun toisen mielen. Ja sitten sillä toisella on oikeus hyökätä.

Kun rohkenee tuoda esille itsestään jonkin kipeän ja henkilökohtaisen aiheen, siihen tuntuu olevan vain kaksi sosiaalisesti hyväksyttävää reaktiota:

  1. ”Ei herran jumala, miten tuo KEHTAA!” – Siis, että onpa noloa, minä en kyllä ikinä kehtaisi tuollaisia asioita jaella julkisesti. Hirveä myötähäpeä. Yäk. Ja sitten siitä aika varmasti myös kerrotaan kohteelle itselleen päin naamaa (eli ei ollenkaan päin naamaa, vaan pelkurin elkein ruudun takaa.)
  2. ”Ai että, kyllä sä sitten olet ROHKEA!” – Eli on valtavaa rohkeutta olla rehellinen, oli asia sitten mikä hyvänsä. Vaikka se olisi jotain sellaista, jonka pitäisi yhteiskunnassamme olla normaalia, hyväksyttävää ja arvostettua, mutta ei yhä tänäkään päivänä ole. Tästä erinomaisena esimerkkinä #kehorauha.

Miksei kaikkeen voi suhtautua niin, että ”Kas, tuo postasi tänään tuollaisen jutun.” Ei kaikesta tarvitse eikä pidäkään tykätä. Ei kaiken tarvitse olla just sun juttu, mutta eikö sitä silloin voisi vaan ohittaa? Sieltä löytyy myös se unfollow-nappula.

Minua jaksaa edelleen kummastuttaa taannoinen myrsky siitä, kun HBO:lle tuli nähtäväksi Frendien Reunion-jakso. Itse valtavana Frendit-fanina odotin sitä kuin kuuta nousevaa ja vollotin avoimesti, ennen kuin ensimmäiset kuusi minuuttia olivat kuluneet. Jotkut (monet!) kuitenkin kokivat tarpeelliseksi tunkea sosiaalisen median kanavat täyteen vihamielistä kommentointia siitä, miten on väärin tehdä tällainen reunion-jakso ja että he eivät ainakaan aio sitä katsoa, ja että on pöyristyttävää, miten paljon tähtinäyttelijät tuosta yhdestä jaksosta tienaavat. No tota. Mitä jos vaikka et katsoisi sitä, jos se menee noin tunteisiin?

Ehkä hassu esimerkki, mutta avaa hyvin sitä, miten tarpeetonta monenlainen kommentointi sosiaalisessa mediassa on. Joidenkin on vaan pakko saada olla eri mieltä, ihan sama onko asia merkityksellinen vai ei.

No niin, palataanpa sivuraiteilta takaisin aiheeseen.

Häpeän ja kritiikin pelossa itseään tulee suodatettua todella paljon, osittain alitajuisesti. Sisäinen oikolukija vetää ajatusten yli rukseja punakynällä, kirjaa parannusehdotuksia marginaaliin, pyöristää kulmia ja pahoittelee kielenkäyttöä, ennen kuin yhtäkään vittua on sanottu. Jos päästää itsensä – kaiken sen mitä on – vapaaksi, valtoimenaan sanomaan kaiken mitä sylki suuhun tuo, on takuuvarmaa että sillä loukkaa jotain tai saa jonkun loukkaamaan itseään, koska – kuten sanottua – se on ihan sallittua, kun olet kerran ihan itse asettanut itsesi moiselle alttiiksi.

On helpompaa olla reipas, kaunis, monitahoinen ja sivistynyt, kuin laiska, meikkaamaton, kertakaikkisen yksinkertainen ja helvetin tyhmä, huolimatta siitä kumpi versio itsestä on se todenmukaisempi (jälkimmäinen!).

Kun nyt vaan en millään tekemisilläni, sanomisillani tai naamani epäsymmetrialla loukkaa ketään, saan olla rauhassa ja jatkaa tätä hommaa pahoittamatta mieltäni.

Miten voi olla niin, ettei ihminen voi olla oma itsensä, koska on niin todennäköistä, että joku kritisoi, haukkuu tai ”pitää nolona”?

Minä somessa

Minä en ole toistaiseksi saanut vihapostia ja kiitos siitä kuuluu teille. Siis valtava kiitos! Minä en nimittäin ota kritiikkiä vastaan kovin hyvin. Loukkaannun siitä ihan hirveästi ja itsetuntoni putoaa välittömästi ainakin 40 prosenttia. Ajattelen olevani aivan paska ja merkityksetön. (Joo, tässä voisi olla terapian paikka.)

Olen luvannut olla blogissani ja Instagram-tililläni rehellinen, mutta on myönnettävä, että se punakynäkaveri tekee aktiivisesti töitä pääni sisällä. Ihan koko ajan. Aina, kun postaan mitä tahansa.

Osaan olla kirjoittaessani hyvinkin kärkäs tai sarkastinen, mutta olen rajoittanut luontaista tarvettani säväyttää, koska olen yksinkertaisesti pelännyt sitä, että joku ottaa moisesta nokkiinsa.

Nyt teen kuitenkin itselleni lupauksen: aion vastedes olla minä ja antaa sen näkyä.

Haters gonna hate. Fuck them.

(Pardon my French.)


(Otsikkokuva lainattu pexels.com)

Tässä me ollaan. Täydellisen epätäydelliset.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: