Elämäntapamuutos, osa 1: Syyt ylipainoni taustalla

Olen aloittamassa – tai oikeammin sanottuna jatkamassa – elämäntapamuutosta, jota aion jatkossa avata blogissakin. Aloitan tarinani blogisarjalla, joka koostuu kolmesta osasta:

Osa 1: Syyt ylipainoni taustalla
Osa 2: Mitä on jo tehty?
Osa 3: Mitä tulen jatkossa tekemään?


Lapsena opitut tavat osana syömistottumuksia

Näkisin, että korttini on jaettu jo ollessani vauva. Minua syötettiin yksinkertaisesti liikaa – ei missään nimessä tahallaan tai pahantahtoisesti, vaan rakastavasti ja huolehtien. Pelättiin, että vauvalla on nälkä.

Vauvakuvissani näytän pitkälti Michelin-ukolta ja olen siitä lähtien ollut ylipainoinen. Eli aina, koko elämäni.

Opiskellessani aikuisiällä ravintovalmentajan koulutusta opin, että rasvasolut lisääntyvät ihmisen kehossa lapsuuden aikana, mutta eivät myöhemmin enää lisäänny eivätkä vähene vaan kasvavat, jos syö liikaa. Tämä selittää osaltaan ylipainoani: koska lihomista on tapahtunut jo lapsena, on aikuisiän huonot elintavat kasvattaneet rasvasoluja, joita jo entuudestaan oli paljon.

”Jo lapsina lihoneille laihduttaminen voi myöhemmin olla paljon vaikeampaa kuin niille, joiden paino on noussut vasta aikuisiällä.” (Lähde: Kirsty Spalding, Karolinska Institutet, johtanut juurikin tähän aiheeseen liittyvää tutkimusta jokunen vuosi sitten.)

Muistan lapsuudestani myös sen, että lautanen piti aina syödä tyhjäksi (isäni sääntö). Vanhempieni erottua jäimme kahdestaan äitini kanssa ja hän taas on ”ruoalla rakastaja”. Siinähän ei yksissään ole mitään pahaa, mutta jos rakastaa ruoalla lasta joka rakastaa ruokaa, voivat seuraukset olla tuhoisat (jos nyt vähän liioitellaan). Sekä lapsuudessa että teinivuosina söimme ”jotain hyvää”, jos oli paha mieli. Söimme ”jotain hyvää”, jos oli hyvä mieli. Tai jos onnistui. Tai jos epäonnistui. Tai jos oli sunnuntai.

Tätä tapaa olen jatkanut aikuisiälle saakka ja jatkan edelleen. Jos olen pahalla mielellä, haluan syödä pizzaa ja suklaata viltin alla. Jos olen iloinen tai onnistunut jossain asiassa, pitää päästä ”syömään hyvin”. Tai ihan vaan, koska on viikonloppu ja viikonloppuna saa herkutella.

Noin vuosi sitten huomasin, että aina lapseni pahoittaessa mielensä ehdotin, että ”haluaisitko patukan tai mehua?” Nuo eivät missään nimessä ole pahoja asioita ja kyllähän lapsi saa välipalapatukoita syödä, mutta huomasin toistavani oppimaani kaavaa lapseni kanssa. Silloin sanoin itselleni: ”Ei. Ei näin. En tee tätä näin.” Sen jälkeen en ole lastani ruoalla lohduttanut. Vaikka olisin itse menetetty tapaus, en missään nimessä aio siirtää ongelmiani lapsiini.

Yksi syömiseen liittyvä opittu tapa on myös tv:n edessä syöminen. Sitä tehtiin paljon kun olin nuori ja muutettuani omilleni söin poikkeuksetta telkkarin ääressä. Sitä teen edelleen, jos olen yksin kotona, mutta lasten ollessa kotona meillä on yhteiset ruokahetket ruokapöydän ääressä. Siitäkin haluan pitää kiinni.

Liikuntaa en ole harrastanut koskaan, mutta tästä on syyttäminen ujoa persoonaani. En yksinkertaisesti uskaltanut lähteä harrastamaan yhtään mitään, vaikka vanhempani kuinka maanittelivat, houkuttelivat, painostivat tai kiristivät. Teinivuosina äitini yritti saada minua lenkeille, mutta en halunnut lähteä. Ja minä olen sellainen ihminen, etten tasan tee mitään käskystä. Motivaation on tultava minusta itsestäni.

Parikymppisenä se tuli.

Dieettikierre

Taisin olla jotakuinkin 20-vuotias, kun kävin vaa’alla ja kauhistuin lukemaa. Olin yli 80-kiloinen nuori tyttö. Päätin tehdä asialle jotain. Aloin syömään vain ja ainoastaan Nutriletin patukoita ja käymään salilla joka päivä. Kävin kuntosalilla ja ryhmäliikunnassa. Laihduin nopeasti yli kymmenen kiloa ja alimmillaan painoni oli 69kg. Se oli minulle erittäin hyvä lukema. Näytin hyvältä ja voin hyvin.

Mutta mitä käy, kun syö useamman viikon ajan 800kcal päivässä ja liikkuu siihen päälle, ja yhtäkkiä alkaakin syödä vanhaan tuttuun tapaan?

Niinpä.

Olen ollut elämäni aikana niin lukuisilla dieeteillä, etten osaa enää edes nimetä kaikkia. Muistan karppauksen, Dukan-dieetin, paleo-dieetin ja tietenkin tuon ateriankorvikedieetin. Hoikistuin aina muutaman kilon, iloitsin ja unohdin koko dieetin. Sitten lihoin kilot korkojen kera takaisin.

En halua varsinaisesti puhua painostani, mutta sanotaanko nyt vaikka että tuo ensimmäinen lähtötilanne, eli 80kg, kelpaisi minulle nyt oikein hyvin.

Liikkumisen ilottomuus

Koko elämäni olen kuullut tarinoita ”liikkumisen ilosta”. Siitä, miten HYVÄ OLO siitä tulee, kun liikkuu. Minä en kokenut tuota tunnetta koskaan. Kaiken liikunnan jälkeen voin huonosti ja kynnys lähteä liikkumaan uudelleen nousi korkeammaksi ja korkeammaksi.

Aloin myös kärsiä ihan tolkuttomasta pohjesärystä. Ihan tavallinen kävely aiheutti sietämätöntä kipua molemmissa pohkeissa, joten kävin kävelyillä ehkä kerran kuussa – jos sitäkään. Kuntosalille olen liittynyt aina välillä uudelleen, mutta en ole saanut siitä iloa. En ole nähnyt tuloksia, en ole tykännyt olla siellä, en ole nauttinut liikunnan ilosta. Ryhmäliikunnassa kävin joskus, mutta painon noustua sekin kynnys kasvoi. En kehdannut mennä. Mitä nekin ajattelisivat, kun tällainen ihrakasa siellä yrittää pysyä perässä?

Ruokailutottumukset

Ongelmani ei niinkään ollut roskaruoka, jonka kuulee usein olevan monen ylipainoisen lihavuuden syynä. Ongelmani olivat annoskoot ja kasvisten totaalinen puuttuminen. 18-25-vuotiaana valmistin aina ruoaksi kermaisia pastoja, joita söin valtavia lautasellisia. Sitten otin lisää, toisen samanlaisen lautasen. Join päivittäin sokerillisia energiajuomia ja bailasin viikonloppuisin. Krapulassa syötiin pizzaa. 23-vuotiaana olin jo nykyisessä parisuhteessani ja yritin vuosien varrella laihduttaa useita kertoja, mutta en kokenut saavani riittävää tukea kotona. Kun minä yritin puputtaa salaattia, mies haki pizzaa ja söi sitä vieressäni. Sanomattakin selvää, että jokainen laihdutusyritys jäi siihen.

Yhteenvetona voisi sanoa, että söin satoja kaloreita liikaa joka päivä, enkä liikkunut ollenkaan. Olisi pyhää sikiämistäkin suurempi ihme, jos en olisi lihonut.

Seuraavaksi?

Blogin seuraavassa osiossa kerron tarkemmin siitä, missä tilanteessa olen nyt ja minkälaisia muutoksia olen jo elämääni tehnyt. Tämän blogipostauksen kirjoittaminen loi itseeni uutta uskoa: tajusin nimittäin, että olen oikeasti tullut helvetin pitkälle siitä, missä ennen olin. Vaikka olen edelleen lihava, olen onnistunut pysäyttämään painonnousun, ja sen voi laskea valtavaksi onnistumiseksi!


Seuraa matkaani myös Instagramissa!

(Artikkelit kuvat lainattu pexels.com)

2 vastausta artikkeliin “Elämäntapamuutos, osa 1: Syyt ylipainoni taustalla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: