Miksei mikään – miksei kukaan – riitä?

Katsoin yllä olevaa kuvaa itsestäni ja kauhistelin, miten vanhalta näytän. Turvonneelta, ruttuiselta ja väsyneeltä. Pohdin elämääni ja mietin, olisiko minun pitänyt tähän ikään mennessä saavuttaa enemmän. Tai jotain muuta. Ajattelin omaa äitiyttäni ja totesin, etten ole siinä yhtään niin taitava kuin moni muu. Vilkaisin peiliin ja päätin, etten riitä sellaisena kuin olen.

Mutta entä jos olisin päättänyt toisin?

Nykymaailmassa itsensä vertaaminen muihin on valtavan helppoa, mutta myös äärettömän valheellista. Se kuva, johon itseään vertaa, on sosiaaliseen mediaan jaettu, siloteltu valhe, joka näyttää kivalta muttei kerro totuutta. Se on piru olkapäällä kuiskailemassa, miten joku muu on osannut paremmin, saanut enemmän, kokenut laajemmin ja tuntenut intohimoisemmin.

Se on myös ihmisten itsensä luoma ”normaali” – se, millaista kaikkien elämien pitäisi olla, miltä heidän pitäisi näyttää, miten heidän pitäisi käyttäytyä ja kuinka tuntea. Olemme päättäneet, mikä on kaunista, mikä on mielenkiintoista, mikä on puoleensa vetävää, mikä on oikein.

Mitä me ihmiset olemmekaan tehneet itsellemme ja muille?

Maailma on täynnä todellista tuskaa, aitoja ongelmia, hätää ja kärsimystä. Siltikin käytämme aikaa, hermoja ja tunteita itsemme ruoskimiseen arjen pienissä hetkissä, joiden pitäisi olla merkityksettömiä tai vähintäänkin vain elämää.

On mainiota, että positiiviset asiat, kuten #kehorauha ovat alkaneet kiertää ihmisten joukossa. Totuus on se, että yhdenkään ”läskejä” vihaavan ihmisen mieltä se ei muuta eikä saa heitä tajuamaan, että se itseään pullukampi ihminen on ihan yhtä arvokas, mutta tavoite on kuitenkin saavutettu, mikäli se pullukampi ihminen oivaltaa sen itse. Minä olen ihan yhtä arvokas.

Sama pätee kaikilla elämän osa-alueilla. Ei tarvitse olla kyse ulkonäöstä, vaan voidaan puhua esimerkiksi ammatillisesta osaamisesta tai urasta, varakkuudesta tai omaisuudesta, vanhemmuudesta, kodinhoidosta, uskonnosta, persoonasta tai sosiaalisista taidoista. Me kaikki olemme arvokkaita ja meillä kaikilla on oikeus olla onnellisia siinä kehossa johon olemme syntyneet ja siinä elämässä, jota elämme – niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme sitä päättäneet elää.

Monesti ulkoistamme arvostelluksi tulemisen tunteen ja perustelemme valintojamme sillä, mitä joku toinen saattaisi ajatella. Pukeudun löysään tunikaan, ettei kukaan arvostelisi vatsamakkaroitani. Siivoan ennen vieraiden saapumista, etteivät he arvostelisi sotkuista kotiani. Meikkaan, ettei kukaan arvostelisi punakkaa naamani ja värittömiä ripsiäni. Selittelen omaa käytöstäni tai sanomisiani, ettei kukaan arvostelisi persoonaani. Vähättelen menestystäni, ettei kukaan ajattele minun kerskuvan turhan tähden.

Kuinka todennäköistä todellisuudessa on se, että joku arvostelisi meitä kaikessa, mitä teemme – ja vaikka arvostelisikin, mitä merkitystä sillä on meidän elämässämme? Haters gonna hate. Totuus lienee useimmiten se, että arvostelemme itse itseämme ja projisoimme arvostelun ulkopuolisiin ihmisiin.

Kun aloitin somettaja-taipaleeni not so long ago, arastelin ensin todella paljon kuvien julkaisemista Instagramissa. Tilini olikin alkuun yksityinen kerätessäni rohkeutta. Ajattelin, etten kehtaa julkaista huonolaatuisia kuviani, koska niin monella somevaikuttajalla on upeita, viimeisteltyjä ja ammattimaisia kuvia IG-tilillään. Rohkaistuin kuitenkin ja olen sittemmin saanut paljon palautetta siitä, miten elämänmakuinen blogini on. Olen pyrkinyt siihen, että kuvani olisivat visuaalisesti kauniita, mutta eivät teeskenneltyjä. Tarkoitukseni on kertoa todellisesta elämästä, eivätkä studiossa otetut ja viimeisen päälle stailatut kuvat kertoisi meidän elämästä yhtään mitään. Eivät ainakaan mitään todellista tarinaa.

IG-taipaleeni myötä, saatuani seuraajiltani mielettömästi palautetta, olen oppinut oivaltamaan, että me kaikki elämme hyvin samankaltaista elämää, eikä minun esimerkiksi tarvitse hävetä äitiyteni multihuipentumia, kun raivoan lapsilleni pää punaisena ihan vaan siksi, että kuppi on mennyt nurin (toisinaan kirjaimellisesti).

Lopettakaamme siis tarpeeton itsemme arvostelu ja oman elämämme vertailu muihin! Olemme keskenämme enemmän samankaltaisia, kuin ehkä haluamme myöntää, mutta on tärkeää ymmärtää se perimmäinen samankaltaisuus ja ennen kaikkea yhdenvertaisuus. Ei ole käsitettä ”parempi”, kun puhutaan ihmisistä. Kukaan ei ole parempi kuin sinä, etkä sinä ole parempi, kuin joku muu. Me kaikki vaan ollaan. Eikö olisi ihanaa, kun me kaikki hyväksyisimme sen?


Seuraa ja keskustele myös Instagramissa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: