Lapseni sukupuoli oli minulle pettymys

Tänään puhun aiheesta joka on todella monelle vanhemmalle tuttu, mutta melkoisen arka julkiseen keskusteluun, koska se on niin helposti väärin ymmärrettävissä.

Nimittäin: petyin lapseni sukupuoleen. Molempien kohdalla, itse asiassa.


Makaan gynekologin ultrattavana ja tunnen kihelmöivää jännitystä. Rakenneultraa on odotettu kuin kuuta nousevaa, sillä se antaisi melko varmaa osviittaa vauvan terveydentilasta, mutta paljastaisi myös kauan jännitetyn sukupuolen.

Koko ikäni olen osannut kuvitella itselleni ainoastaan tyttölapsen. Olen pystynyt visualisoimaan itseni pienen tytön äitinä, nähnyt vaaleat kiharat ja röyhelömekot. En ole nähnyt itselleni minkäänlaista muuta tulevaisuutta.

Siltikin – minulla on kotona mitä ihanin pieni poika, joka on minulle maailman rakkain. Muistan pettymyksen, jota tunsin aikanaan hänen rakenneultrassaan, mutta muistan myös miten nopeasti pääsin pettymyksen yli. Ostin pojalle Spiderman-bodyn ja vaaleansinisen mobilen. Osasin suhtautua.

Nyt minua jännittää vielä enemmän, kuin silloin. Tämä on meidän viimeinen vauva. Viimeinen mahdollisuus saada se tyttö, josta olen koko ikäni unelmoinut.

Lääkäri pyörittelee sauvaa vatsani päällä ja luettelee reisiluiden paksuuksia ja munuaisaltaiden läpimittoja. En kuule mitään, koska sydämeni tykyttää niin paljon. Odotan vaan, että pääsisimme sukupuoleen saakka, vaikka tiedostan vauvan terveyden olevan miljoona kertaa tärkeämpi asia. Se on kuitenkin paljon abstraktimpi asia juuri sillä hetkellä.

Sitten se tulee. Vilkaistaanpa mitä jalkojen välistä löytyy. Lääkäri pysähtyy ja katsoo meitä. ”Miltä näyttää?” hän kysyy. Tunnen käsittämätöntä rutistusta sydämeni ympärillä. Se on pippeli.

Ultrasta poistuessamme pidätän itkua. Olen rehellisesti sanottuna ihan tolkuttoman pettynyt. Yritän heti kertoa tunteistani miehelle. Yritän sanoittaa niitä. ”Minä en koskaan tule saamaan tytärtä.” Mies toteaa, että tärkeintä on, että vauvalla on kaikki hyvin. Helppohan hänen on sanoa. Hän toivoi poikaa.


En voi kylliksi korostaa, että rakastan molempia poikiani suunnattomasti enkä vaihtaisi kumpaakaan. Jonkin ajan kuluttua ultran jälkeen osasin yhtäkkiä visualisoida tyttären tilalle kaksi poikaa. Veljekset. Ja se ajatus lämmitti sydäntäni niin paljon, että luulin pakahtuvani. Meidän pienet karhunpojat. Näin heidät seisomassa eteisessä käsi kädessä – meidän perheen lähdössä yhdessä ulkoilemaan. Yhtäkkiä palaset loksahtivat kohdalleen.

Ajattelen yhä toisinaan sitä tytärtä, jota en koskaan tule saamaan, mutta ajatus ei enää tunnu murskaavalta. Olen saanut kaksi aivan fantastista lasta ja olen onnekkaampi, kuin moni muu.

Onko ruudun sillä puolella muita, jotka ovat aluksi pettyneet kuullessaan lapsen sukupuolen?

Keskustelua myös Instassa!

2 vastausta artikkeliin “Lapseni sukupuoli oli minulle pettymys

  1. Minulla niin päin, että pelkäsin saavani tyttären. Sain onneksi toisen pojan :). Esikoista odottaessani emme ottaneet sukupuolesta selvää, mutta luulin odottavani tyttöä. Onneksi sain pojan :).

    Tästä pettymyksestä puhutaan paljon ”ääneen” ja minusta se tuntuu kurjalta. Usein vielä niin päin, että petytään poikaan. Tätä en oikein pojan äitinä pysty ymmärtämään. Uskaltaisiko kukaan sanoa ääneen, että pettyi, koska lapsi on tyttö?
    Minulle vanhempani ovat pari kertaa ohi mennen puoli leikillään sanoneet, että minun piti olla poika ja heillä oli minulle jo nimikin valmiina. Se on tuntunut yllättävän pahalta, vaikka tiedän, että heitto on tullut kuin hauskana muistona ja olen ollut ihan yhtä toivottu ja rakastettu kuin poikalapsi. Mietin vain, että miltä näistä lapsista tuntuu lukea näitä pettymyspostauksia myöhemmin…

    Tykkää

    1. Moi. Kiitos kommentistasi!

      Minunkin vanhempani odottivat poikaa, mutta kappas vaan kun tyttö tuli. 🙂 Tiedän olleeni ihan yhtälailla rakastettu ja uskon poikienikin sen tietävän, jos nyt joskus vanhempana tänne eksyisivät lukemaan. Instagramin puolella tästä juteltiinkin joidenkin kanssa, että ei ole kyse siitä ettäkö se lapsi olisi ollut pettymys. Mikään tästä pettymyksestä ei kohdistu siihen lapseen. Pettymys liittyy omiin kuvitelmiin, jotka toteutumatta jäädessään satuttavat – mutta vain hetkisen.

      Minullakin kyse oli vain siitä, etten koskaan osannut kuvitella elämääni poikalapsia. En ollut koskaan ollut tekemisissä poikalasten kanssa ja kaikki omat ystäväni olivat tyttöjä. Kaipa se liittyi ennemminkin siihen, etten osannut suhtautua ajatukseen pojista. ”Miten niitä käytetään?” taisi olla ensimmäinen kysymykseni ultran jälkeen. 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: