Miten kesyttää uhmaikäinen?

Koska olet löytänyt tiesi tänne, olet luultavasti hukassa uhmaikäisesi kanssa. Ei se mitään, niin olen minäkin. Olen kuitenkin ollut sitä jo sen verran kauan, että arkeemme on hiljalleen alkanut muodostua jonkin sortin kompassi ohjaamaan koko perhettä oikeaan suuntaan niin, että tämän ikävaiheen yli selvitään täysjärkisenä.

En edes yritä mennä uhmaiän tieteellisiin taustoihin tai selittää, mistä se johtuu. Siitä voit lukea vaikka Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta. Yritän kuitenkin jakaa joitakin arjen vinkkejä, jotka ovat meillä toimineet.

Huomautettakoon vielä, että meillä uhmaikä ei ainakaan toistaiseksi ole ilmennyt silmittömänä raivoamisena, joten sellaiseen en osaa antaa neuvoja.

Se paiskaisee kodinhoitohuoneen oven kiinni niin lujasti, että ikkunat helisee. Sanon sille tiukasti, ettei saa. Se nauraa päin naamaa ja juoksee pois. Menen perässä. Ei ollut kiva juttu. Se vaan nauraa. En haluaisi huutaa, mutta miten muutenkaan sen saa tajuamaan?

1. Hillitse kiukkusi

Pieni ihminen ei ole itkuinen, kiukkuinen tai tuhma ilkeyttään tai tuottaakseen mielipahaa. Kyseessä voi olla vaikeus käsitellä ja ilmaista tunteita (kuten väsymys, nälkä, paha mieli) tai ikään kuuluva rajojen koettelu. Kukaan ei osaa uutta juttua harjoittelematta, ja niin kuin mikä tahansa taito, myös rajojen ymmärtäminen ja tunteiden sanoittaminen vaativat kokeilemista ja erehdysten kautta oppimista.

Se tulee päiväkodista ja alkaa heti ulvomisen. En tiedä mikä sillä on. Ääni on ärsyttävä, se ei ole aitoa itkua, vaan jotain raivokkaampaa. Se roikkuu vaatteissa ja huutaa. Yritän sanoa, että äiti tekee nyt ruokaa, että nyt pitää odottaa, että nyt voi hetken leikkiä. Se vaan huutaa. Menee hermo. Se ei suostu kertomaan, mikä sitä vaivaa. Alan ärähdellä. Lopeta nyt, kun ei sulla ole mitään hätää. Äiti ei jaksa tuollaista. Se huutaa kahta kauheammin.

Kuvittele tilanne, jossa olet väsynyt ja nälkäinen, ja mieltäsi ehkä painaa jokin asia tai tilanne, jonka olet kohdannut työpäivän aikana. Olet tosi huonolla tuulella. Menet kotiin ja sinulle aletaankin huutaa tai äksyillä. Miltä se tuntuu?

Oleellinen ero aikuisen ja lapsen välillä on se, että aikuinen osaa sekä hillitä että sanoittaa tunteitaan, kun taas pieni lapsi päästää väsymyksen, kiukun ja turhautuneisuuden ulos itkemällä, mököttämällä tai riehumalla.

On tärkeää, että aikuinen muistaa tämän myös silloin, kun itsellä ei olisi ”aikaa”. Ruoanlaitto ja kotityöt voivat aina odottaa kymmenen minuuttia, jotta lapsi saa purkaa pahan olonsa turvallisessa ympäristössä, kuten vanhemman sylissä. Riittää, että on siinä ja sanoo, että kaikki on hyvin.

Tee arjesta helpompaa ja kivempaa lapselle

Tietyt arkiset tilanteet, joissa uhma tyypillisesti nostaa päätään, kuten vaikkapa vaatteiden pukeminen, voi ihan aidosti tuntua ylivoimaiselta, jos tuntuu ettei osaa tai jos olo on väsynyt päivän puuhista. Siihenkään ei auta vanhemman kiukustuminen, vaan kannustaminen, yhdessä tekeminen ja innostaminen, kuten palkintotarrat tai vaatejunan tekeminen.

Ei ole kauaakaan, kun luin jostain ettei moisia palkintosysteemejä kannattaisi lapselle kehittää, koska lapsen pitää ymmärtää että pukeminen (tms) nyt vaan kuuluu arkeen eikä sen tarvitsekaan olla kivaa. Meillä tuo kuitenkin toimi, kun poika ei millään meinannut ruveta itse pukemaan. Hän osasi sen kyllä pitkään, mutta väitti – ja ehkä aidosti luuli – ettei osaa, eikä siten riisunut tai pukenut itse päiväkodissa eikä kotona. Palkintotarrojen ja vaatejunan yhdistelmä laukaisi pukemiskammon ja nyt vaatteet menevät päälle kun ensimmäisen kerran pyydetään.

Kyllä lapsella saa olla kivaa myös arkisissa tilanteissa. Uhmaikäisen keho ja mieli on aivan myllerryksessä, vähän niin kuin teininäkin. Teini vaan osaa kiroilla ja lukittautua huoneeseensa osoittaakseen mieltään. Uhmaikäisen silmitön riehuminen tai tottelemattomuus voivat olla vanhemmalle vaikeampi asia käsitellä.

Keksi siis kivoja juttuja arkeen. Överi-innostaminen on sallittu! ”Hei jes, mennään ISOON kauppaan ostoksille ja saat työntää ihan IKIOMAA pientä kärryä ja laittaa sinne ostoksia. Sillä tavalla autat äitiä ja äiti tulee TOSI iloiseksi. Katsotaan saadaanko kassalla kuitti, se on HAUSKAA.”

Osallista lasta

Lapsi kirjaimellisesti roikkuu paidanhelmassa ja pyytää päästä syliin. Sen kanssa on jo sylitelty ja nyt on aika tehdä ruokaa. Mene omaan huoneeseen leikkimään. Ei se mene. Sitten välähtää. Hae omat kasvikset ja veitsi, ja tule isin kanssa pilkkomaan salaattiaineksia.

Suosittelen lämpimästi ostamaan omaan keittiöön puiset leikkikasvikset, joita voi ”pilkkoa”. Ruoanlaitto onnistuu mukavasti, kun lapsi saa olla osallisena ja samalla voidaan jutella päivän kuulumisia.

Kuvan nuori mies liittyy vahvasti asiaan.

Sama pätee muihinkin askareisiin. Aiemmin mainittu kauppareissu pikkukärryineen, siivoamisessa avustaminen vaikkapa leluja keräämällä tai pölyhuiskalla huiskien, pyykkien lajittelu viemällä omia vaatteita omaan kaappiin ja niin edelleen.

Helpointa ja nopeintahan asiat olisi tehdä itse niin, että lapsi samalla leikkii omassa huoneessa, mutta oman kokemukseni mukaan lapsi ei ole ollenkaan aina yhteistyöhaluinen asiassa. Erityisesti päiväkotipäivän jälkeen on tärkeää saada olla äitiä lähellä. Joskus toimii myös se, että ottaa jonkun lelun siihen jalkojen juureen leikittäväksi ja varoo mihin astuu.

Vietä merkityksellistä aikaa lapsen kanssa…

…ja yritä järjestää lapselle myös kahdenkeskistä aikaa, jos suinkin mahdollista.

Niinkin yksinkertainen asia kuin metsäretkelle meneminen toimii hienosti. Lapsi saa ulkoilmaa ja koska mitään häiriötekijöitä (kuten keinuja ja liukumäkiä) ei ole, voitte oikeasti jutella lapsentasoisesti. Lasta voi opettaa huomioimaan ympäristöään ja ilahtumaan havainnoistaan. Katso, tuossa puussa on tosi paljon käpyjä!

Lapselle on aivan ihanaa, kun vanhempi on läsnä vain häntä varten ja kuuntelee, vaikka jutut olisivatkin ihan höpöhöpöä.

Kotonakin voi puuhastella yhdessä monenlaista. On tärkeää, että lapsi saa aidosti viettää aikaa vanhemman kanssa leikkien tai lukien, eikä vain niin, että aikuinen istuu vieressä puhelimella.

Siitä päästäänkin seuraavaan, eli…

Laske puhelin käsistäsi

Se ei ole tärkein asia vanhemman elämässä mutta moni tuntuu silti viettävän sen parissa enemmän aikaa, kuin lastensa kanssa.

Uhmaikäisen kanssa huomaa nopeasti, että käytös muuttuu huonompaan suuntaan heti, jos paikalla olevalla vanhemmalla on puhelin kädessä. Myös silloin, vaikka lapsi katsoisi Pikku Kakkosta.

Pienikin lapsi aistii, ettei äiti tai isi (tms) ole tilanteessa läsnä, ja osoittaa mieltään saadakseen huomion takaisin itseensä.

En sano, etteikö vanhempi ansaitsisi omaa aikaa samalla kun Pikku Kakkonen on päällä, mutta kannustan nostamaan katseen puhelimesta ohjelmaan säännöllisin väliajoin ja kommentoimaan sitä jotenkin. Silloin lapsesta tuntuu, että katsotte sitä yhdessä.

Papa Bear leikkii lapsen kanssa sen huoneessa. Lapsi puhelee kaikenlaista, mutta en kuule isin vastaavan mitään. Käyn kurkistamassa. Isi tuijottaa puhelinta eikä edes huomaa, että sille puhutaan. Lapsen turhautumisen huomaa heti.

Tämä on yksi suurimmista turhautumisen aiheista meillä kotona. Joudun sanomaan siitä uudelleen ja uudelleen, mutta en haluaisi nalkuttaa. Omalla kohdallani varmistan aina, että nostan katseeni puhelimesta jos lapsella on asiaa, ja jos joku asia nyt vaan pitää hoitaa, kerron lapselle mitä olen tekemässä ja että tulen hänen kanssaan leikkimään ihan hetken päästä. Pääsääntöisesti puhelin on käsissäni vain silloin, kun lapset nukkuvat.

Mieti tuhmalle käytökselle lapsen ikään ja temperamenttiin sopiva seuraus

Meillä toimii mietintätuoli, joka sijaitsee vierashuoneen nurkassa. Jos lapsi ei tottele toistuvia kieltoja tai tekee jotain tosi tosi tuhmaa, kuten läpsäisee vauvaa, joutuu siltä seisomalta mietintätuoliin istumaan. Tuolin vieressä on ”munakello” (ei oikeasti munakello, mutta sellainen timer), johon laitetaan aikaa kaksi minuuttia. Kun se piippaa, saa lapsi tulla pois ja on aika pyytää anteeksi.

Vanhempi on koko mietinnän ajan samassa huoneessa, mutta ei katso päin eikä puhu mitään. Näin lapsi ei jää yksin, mutta ymmärtää kyseessä olevan rangaistus ja että nyt on toimittu väärin.

Varmista, että lapsi saa levätä

Uhmaikäisen päivät ovat helposti täynnä monenlaista puuhaa, oli lapsi sitten kotona tai hoidossa. Maailma ympärillä on suuri ja avartuu lapselle joka päivä. Pelkät päiväunet eivät riitä tasaamaan virikkeiden aiheuttamaa uupumusta, vaan siihen tarvitaan rauhallisia hetkiä oman vanhemman kanssa.

Joka päivä on hyvä asettua pieneksi hetkeksi sohvalle tai sängylle lueskelemaan yhdessä. Tai laulamaan. Tai juttelemaan. Kunhan ollaan rauhassa ja äänenpaino on lämmin ja lempeä. Silloin lapsi rauhoittuu kokonaisvaltaisesti ja nauttii samalla yhteisestä ajasta.

Katso asioita lapsen näkökulmasta ja auta sanoittamaan tunteita

Kun uhmaikäinen käyttäytyy huonosti, on hyvä pysäyttää oma tunnereaktio ja miettiä, mitä lapsi itse on tilanteessa ajatellut ja miksi toiminta on sellaista kuin on.

Onko lapsi:

  • Väsynyt ja kaipaa lepohetkeä
  • Nälkäinen ja kaipaa välipalaa
  • Ylikierroksilla ja kaipaa yhteistä tekemistä tai ulkoilua vanhemman kanssa
  • Mustasukkainen jonkun toisen saamasta huomiosta ja kaipaa huomiota itselleen
  • Turhautunut osaamattomuuteensa ja kaipaa apua ja opastusta
  • Pettynyt ja kaipaa ymmärrystä tunnereaktioonsa

Mahdollisuuksia on monia eikä selkeää syytä välttämättä aina löydä. Sekään ei haittaa. Joskus lapsen vaan täytyy saada purkaa oloaan, johtui se mistä hyvänsä.

Koska pieni ei osaa vielä sanoa, mikä mieltä painaa, auta häntä siinä.

”Olet varmasti tosi väsyksissä päiväkotipäivän jälkeen. Mennäänkö yhdessä sohvalle lukemaan kirjaa? Sinä saat valita mitä luetaan.”

Tai…

”Ymmärrän että olet pettynyt, kun et saanut mehua. Nyt on ruoka-aika ja mitäs ruoan kanssa juodaan? Niin, maitoa, tosi hienosti tiedetty!”

Keskity positiiviseen

Meillä kotona on kaksi hyvin erilaista tapaa toimia, kun lapsi vaikkapa pelleilee ruokapöydässä. Papa Bear uhkailee välittömästi jäähyllä ja ärähtelee. Äitikarhun tyyli on lempeämpi. Vien huomion ihan muihin asioihin juttelemalla ja kyselemällä, ja jos se ei auta, totean tyynesti: ”Nyt ollaan ruokapöydässä ja ruokapöydässä pitää käyttäytyä nätisti. Jos et osaa käyttäytyä nätisti, voit poistua pöydästä.”

Vaikka itse sanonkin, oma tapani toimii paremmin.

En tiedä onko se joku miesjuttu, mutta Papa Bear lähestyy aina tilanteita suoraan negatiivisen kautta. Valtaosa kommunikaatiosta lapsen kanssa tuntuu olevan ”ei, älä, lopeta…” Totta ihmeessä lasta pitää kieltää ja opettaa, mitä ei saa tehdä, mutta uskon että lapsi oppii paremmin ymmärtämään rajat, kun opetetaankin mitä saa tehdä.

”Ei. Vauvaa ei saa lyödä. Vauvaa saa pussata ja halata. Annatko vauvalle pusun? Noin, hienosti. Kylläpä vauva tuli iloiseksi kun isoveli antoi pusun!”

Anna itsellesi armoa

Eiköhän meille kaikille käy joskus niin, että kärsivällisyys on liian koetuksella ja joutuu turvautumaan huutamiseen tai jopa kiroiluun. Siitä tulee välittömästi itselle paha mieli. Sellaisessa tilanteessa ei auta kuin vetää henkeä ja pyytää lapselta anteeksi. Selittää, miksi äiti suuttui ja kertoa, että äiti teki tuhmasti kun äiti huusi niin lujasti. Tämäkin on oppimistilanne! Kun äiti toimi noin, se pyysi sen jälkeen anteeksi. Äitikin tekee joskus väärin eikä se haittaa.


Minkälaisia keinoja teidän perheessä on uhmaikäisen kesyttämiseen? Kommentoi täällä tai somessa. 🤎

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: