Synnytystarina, osa 2: Korjaava synnytys

Kerroin aiemmin traumaattisesta synnytyskokemuksestani ja nyt haluan käydä läpi korjaavan synnytyskokemukseni.


Kotona

Toukokuu 2021. Lasketusta ajasta on kulunut viisi päivää. Olen jo useamman viikon ajan ollut täysin kypsä raskauteen, valtavaan mahaan, väsymykseen, kolotuksiin ja odotteluun. Koska mieltäni painaa edellinen synnytys, tunnen myös jatkuvaa pelkoa lähestyvästä synnytyksestä, josta olen jossain mielenhäiriössä päättänyt suoriutua alateitse. Iltaisin nukkumaan mennessä alan pohtia ja pähkäillä, stressata ja suunnitella.

Olen vuoroin optimisti, vuoroin pessimisti. Välillä olen varma, että tämä toinen kerta sujuu paremmin ja että minä pystyn kyllä, ja muistutan itseäni siitä, että vaikka homma menisi päin persettä, se on vain pieni hetki elämässäni ja se vaan kärsitään kun sen aika tulee. Välillä taas olen aivan takuuvarma siitä, että kaikki menee perseelleen ja traumatisoidun lopullisesti, ehkä jopa kuolen.

Pelkopolilla minut on kuitenkin saatu uskomaan, että kivunlievitystä saa ja jos se ei auta, keksitään jotain muuta. Ja että sektiokin on mahdollinen, jos synnytys ei etene mallikkaasti. Minua on tällä kertaa luvattu kuunnella.

Ennakoivia supistuksia ei ole pahemmin ollut. Kivuttomia harjoitussupistuksia kyllä, mutta ei mitään sellaista joka viittaisi siihen, että synnytys lähestyy. Herään perjantaiaamuna klo 8.30 ja alan syödä aamupalaa. Se isompi karhunpoika on päiväkodissa ja Papa Bear tekee etätöitä autotallissa, jossa sillä on työhuone. Aamupalaa syödessäni ensimmäinen supistus iskee. Se sattuu, mutta kohtuullisesti. Hengittelen sen läpi ja ajattelen, että olen varmaankin nukkunut jotenkin hankalassa asennossa kun tuntuu näinkin ikävältä alavatsalla. En siis oikeastaan usko siihen, että kyseessä on todellinen supistus.

Niitä kuitenkin tulee lisää.

Supistuksia tulee pitkin päivää, välillä viiden minuutin välein, välillä puolen tunnin välein. Ajattelen niiden olevan vain ennakoivia supistuksia, sillä ne ovat täysin erilaisia kuin edellisessä synnytyksessäni. Nyt pystyn hengittelemään kivun yli ja jatkamaan sitten elämääni normaaliin tapaan täysin kivuttomana. Tällaista kokemusta minulla ei viimeksi ollut.

Iltapäivällä supistukset tihenevät ja alkavat tulla viiden minuutin välein. Ajattelen, että voisi olla viisasta soittaa äiti paikalle siltä varalta, että joudummekin lähtemään tarkastettavaksi sairaalaan. Siten pikkukarhulla on hoitaja, eikä meidän tarvitse kauhealla kiireellä saada ketään paikalle.

Äitini saapuu ja supistukset kovenevat hieman. Nyt pyydän, että Papa Bear silittää minua lujasti reidestä alaspäin suuntautuvin liikkein joka kerta, kun kerron supistuksen tulevan. Se tekee työtä käskettyä. ”Supistus”, totean rauhassa, ja se tulee ja silittää. Se tekee juuri sillä tavalla, kun haluankin. Ei edestakaisin, vaan alaspäin. Se helpottaa. Se vie ajatukseni pois kivusta.

Kahdeksalta illalla äitini kysyy, pitäisikö minun kuitenkin soittaa sairaalaan ja kysyä, voisiko sinne tulla tarkastettavaksi, kun supistusten väli on n. 6 minuuttia. Vähättelen asiaa ja sanon, etteivät nämä ole vielä synnytyssupistuksia, mutta soitan kuitenkin. Sieltä sanotaan, että tulkaa vaan: heillä on tarkkailuhuone, johon voimme jäädä yöksi, jotta meidän ei tarvitse ajaa takaisin kotiin mikäli synnytys ei olekaan käynnissä. Se kuulostaa hyvältä. Mieluummin lähden heti käymään, kuin herään yöllä siihen, että nyt onkin tosi kyseessä. Sairaalaan on kuitenkin 40 minuutin matka.

Synnärillä

Automatkalla supistukset kovenevat, mutta niiden väleissä laulelen musiikin mukana ja juttelen Papa Bearin kanssa. Edelleen ajattelen, ettei tämä voi olla oikeasti synnytys, koska aiempi kokemukseni on ollut niin kovin erilainen. Supistusten yli hengitteleminen on vaikeampaa kuin kotona ollessa, mutta Papa Bear edelleen sitkeästi hieroo jalkaani niiden tullessa, vaikka keskittyy toki samalla ajamiseen.

Kun saavumme synnärille Hämeenlinnaan, ei missään ole ketään. Aula on hämärä. Hetken päästä luoksemme saapuu iloinen nuori kätilö, joka kysyy meiltä jotakuinkin, että ”mitäs teille?” Kerron, että supistelee. Kätilö vie minut käyrille makaamaan. Siellä ei ole ketään muuta. Olen taas aivan ihmeissäni, koska vertaan jokaista hetkeä aiempaan kokemukseeni. Kätilöllä ei ole mikään kiire. Se juttelee ja kyselee kaikenlaista. Kaikki sen olemuksessa, ulosannissa ja tavassa ottaa kontaktia kertoo, että se on meille läsnä.

Kun käyrät on otettu, se tekee sisätutkimuksen. Siitä en tykkää, mutta se ei satu yhtään niin paljoa kuin olin odottanut. Odotan kätilön sanovan, etten ole vielä yhtään auki. Kuvittelen mielessäni, minkälainen tarkkailuhuone mahtaa olla ja pohdin, pystynkö nukkumaan seuraavana yönä. Sitten kuuntelen epäuskoisena, kun kätilö sanoo:

”Sähän oot jo neljä senttiä auki!”

Oikeesti?

Joo.

Ja sitten mennään saliin. Kysyn heti saliin mennessä, kuinka monta muuta synnyttäjää sairaalassa on samaan aikaan. Pelkään, että kätilölle tuleekin kiire. Ei tule. Siellä on vain yksi synnyttäjä meidän lisäksi.

Kätilöiden vuoro vaihtuu juuri, kun pääsemme saliin, joten saamme heti uuden kätilön meitä avustamaan. Supistukset pahenevat nopeasti. Tuntuu, etten pärjääkään enää. Paniikki nousee jostain sisältäni. Pelkään, että synnytys jatkuu samaan tapaan, kuin edellinenkin.

Päätän kokeilla Tens-laitetta ja ilokaasua, mutta ne tuntuvat ennemminkin häiritsevän sitä rauhaa, jonka olen pystynyt ympärilleni rakentamaan jo kotona. Sen sijaan että keskittyisin hengittämään rauhassa supistuksen yli, joudunkin muistelemaan, mitä nappia piti painaa Tens-laitteessa ja milloin, sekä keskittymään syvään hengitykseen ilokaasumaskin kanssa. Paniikki kasvaa. Sysään ilokaasun kädestäni lattialle ja ärähdän Papa Bearille, että hommaa kätilön paikalle sammuttamaan laitteen. Siitä kuuluu kova ääni, joka saa minut ahdistumaan. Samalla otetaan Tens-laite pois. Tunnen heti oloni rauhallisemmaksi, mutta kipuja en silti meinaa sietää.

Kätilö laittaa kipupiikin käsivarteeni. Siitä tulee todella miellyttävä olo. Kehoni tuntuu rentoutuneelta ja kivut lieventyvät, mutta tunnen edelleen jokaisen supistuksen. Oikeastaan tuntuu, niin kuin olisin hiprakassa, ja sehän on aina mukava fiilis.

Arvioin, että kolme tai neljä tuntia on kulunut, kun kivut kovenevat taas ja minusta tuntuu, etten kestä niitä enää ilman kipulääkkeitä. Kätilö ehdottaa kohdunkaulalle laitettavaa puudutetta. Se sopii. Lääkäri tulee sitä laittamaan ja tekee samalla sisätutkimuksen. 7cm auki!

Olen niin onnellinen että meinaan pakahtua. Synnytys on edennyt näin upeasti ja on kohta ohi!

Koska olen jo hyvin auki, laitetaan samaan syssyyn myös epiduraali.

Kivut katoavat, mutta niiden tilalle tulee etova olo ja huimaus. Ne tuntuvat jopa epämiellyttävämmiltä kuin kivut, sillä niiden kanssa on epävarma olo. En tiedä, pysynkö tajuissani. Tuntuu, kuin olisi todella kova krapula.

Epiduraalia lisätään ainakin kerran. Ehkä kaksi. En enää tiedä mitä tapahtuu, olen niin kääntynyt itseeni.

Papa Bear silittää edelleen reittäni jokaisen supistuksen tullen, mutta enää minun ei tarvitse sanoa mitään. Päästän epämääräisen äänen, ja sen käsi on heti reidelläni. Ylhäältä alas, ylhäältä alas. Kunnes se menee ohi.

Kipu siirtyy takapuoleen ja tuntuu tuskalliselta. Kätilö ehdottaa, että siirtyisin jumppapallon päälle, jotta synnytys pääsisi paremmin etenemään. Sitten se ehdottaa oksitosiinia. Kieltäydyn. En halua sitä.

Takapuolen kipuun ei auta mikään.

Saan häpyhermon puudutuksen sekä jonkin puudutteen, joka laitetaan samasta katetrista kuin epiduraali, mutta on kuitenkin eri tavaraa. En täysin ymmärrä, mitä se on, mutta otan sen ilolla vastaan.

Supistusten väli on edelleen 5 minuuttia. Niitä pitäisi tulla tiheämmin.

Väsymyksestä ja pahoinvoinnista sekaisena suostun viimein oksitosiinitippaan. Saadaanpahan synnytys etenemään ja sitten se on ohi.

Oksitosiini vauhdittaa supistuksia heti ja kivut saavat minut oksentamaan. Oksentaminen helpottaa oloa heti huomattavasti.

Sitten aletaankin ponnistaa.

Kaksi kätilöä pitelee jalkojani koukussa, mikä tuntuu hassulta, mutta paljon inhimillisemmältä kuin jalkatelineet, joihin minut viimeksi köytettiin.

Ponnistan ihan hulluna.

Kätilöt kannustavat juuri sopivalla tavalla ja kertovat, että ponnistan hienosti. Se valaa minuun uskoa ja jaksan jatkaa.

Ilmenee, että vauva on virhetarjonnassa. Se tulee pää sivuttain.

Ponnistaminen on raskasta, eikä vauva meinaa mahtua läpi. Se tuntuu ikuisuudelta.

Sitten, 22 minuuttia myöhemmin, vauva syntyy ja parkaisee. Katson sitä ja otan sen rinnalle, ja tunnen rakkauden.

Tunnen sen, mitä en viimeksi saanut tuntea, ja sen myötä tunnen myös ääretöntä kiitollisuutta. Kiitollisuutta itseäni kohtaan, kätilöä kohtaan, vauvaa kohtaan ja Papa Bearia kohtaan.

Olen pysynyt rauhallisena ja luottanut siihen, että synnytys sujuu hyvin. Kätilö on tukenut minua oikealla tavalla, kuullut minut, kunnioittanut toiveitani ja kohdannut minut ihmisenä. Vauva on täysin terve ja ihana. Papa Bear on ollut sataprosenttisen läsnä koko synnytyksen ajan ja koskettanut minua juuri sillä tavalla kuin olen halunnut, juuri silloin kun olen sitä tarvinnut.

Synnytyksen virallinen kesto 10h, ponnistusvaihe 22min. (Jos synnytyksen kesto laskettaisiin supistusten alkamisesta kuten viimeksi, olisi synnytyksen kesto n. 20h.)

Osastolla

Pääsemme perhehuoneeseen. Pystyn istumaan. Pidän vauvaa vierelläni sängyssä, eikä kukaan sano siitä yhtään vinoa sanaa. Pystyn kävelemään ja käymään vessassa. Jaksan käydä suihkussa.

Imettäminen ei meinaa onnistua, mutta olen varautunut siihen etukäteen. Haluaisin olla ihan kahdestaan vauvan kanssa, tutustua siihen ja harjoitella imettämistä, mutta minusta tuntuu, niin kuin rinnassani olisi koko ajan joku hoitajista kiinni ja tunkemassa sitä vauvan suuhun. Vauvalle myös annetaan lisämaitoa jo samana päivänä, kun olen synnyttänyt. Ihmettelen sitä. Haluaisin antaa maidon nousta rauhassa.

En kuitenkaan jaksa stressata. Olen liian onnellinen. Synnytys on sujunut täydellisesti ja olen viimein saanut korjaavan kokemuksen. Olemme sairaalassa kaksi yötä ja pääsemme kotiin.

Jälkikäteen

Kotiin päästyämme imetys lähti jo kertaalleen hienosti käyntiin, mutta sairastuin heti seuraavalla viikolla kovaan flunssaan ja rinnat tyhjenivät täysin. Annoin vauvan kuitenkin olla rinnalla paljon saadakseni maidon nousemaan, mutta ne tietenkin kipeytyivät siitä, kun niitä tyhjänä lutkutettiin. Toinen rinnanpää meni pahasti rikki – se näytti siltä, kuin siinä olisi hampaanjäljet. Imetystaipaleestani tulen kertomaan tarkemmin myöhemmin.

Vauvaa rakastin alusta asti ihan valtavasti. Katselin sitä ja hymyilin. Ja välillä itkinkin, mutta tällä kertaa onnesta enkä oman kokemukseni aiheuttamasta pettymyksestä.

Olen lukuisia kertoja puhunut ihmisille ensimmäisestä synnytyskokemuksestani, ja vaikka kaikki läheiseni ovat olleet myötätuntoisia, ovat jotkut käyttäneet ilmaisua: ”No synnytyksen nyt kuuluukin sattua.” Tämän toisen, korjaavan kokemuksen, myötä tiedän olleeni oikeassa sekä edellisen synnytykseni aikana että sen jälkeen, kun olen ajatellut, ettei sen aikana kokemani kipu ollut normaalia. Silloin kipu oli täysin tauotonta, nyt se meni aaltoillen. Eikä se ollut kuolettavaa. Tällä kertaa en pyytänyt sektiota kertaakaan.

Superiso kiitos Hämeenlinnan sairaalalle ja kätilölle, joka meitä hoiti (hitto, en muista nimeä, ässällä se alkoi).

Tuntuu, että olen eheämpi nyt, kuin ennen synnytystä.

One thought on “Synnytystarina, osa 2: Korjaava synnytys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: