Synnytystarina, osa 1: Traumaattinen synnytys

Kotona

Heinäkuu 2018. Laskettu aika tulee ja menee, mutta vauva ei suvaitse ilahduttaa meitä läsnäolollaan. Se ei ole liikkunut koko päivänä ja olen huolissani. Soitan synnärille Taysiin ja sieltä pyydetään käymään. Käyn. Sykkeet löytyy, ultrassa kaikki hyvin. Lääkäri pyörittelee kohdunkaulaa, jos vaikka saataisiin synnytys käynnistymään. Mennään kotiin. On keskiyö ja menen suoraan nukkumaan. Ehdin pötkötellä vain hetken, kun supistukset alkavat. Yritän jonkin aikaa selvitä sängyssä kaurapussin kanssa, mutta pian nousen ylös ja menen kuumaan suihkuun. Supistukset kovenevat nopeasti, mutta tulevat harvakseltaan. Jokaisen supistuksen kohdalla tuntuu, etten selviä siitä. Kipu on sietämätön enkä saa henkeä. Viideltä aamulla kipu on jo niin kova, että oksennan. Kuudelta lähdemme sairaalaan.

Synnärillä

Sairaalassa pääsen heti käyrille ja pyydän välittömästi sektiota. En pysty. Kipu on täysin sietämätön. Lääkäri käy katsomassa kohdunkaulan tilanteen ja kertoo, että se on auennut vasta 2cm. Paniikkini syvenee. Olen kärsinyt kovista kivuista jo kuusi tuntia, enkä ole edennyt asiassa mihinkään. Rukoilen sektiota. Sanon, etteivät kivut tunnu normaalilta (vaikka ensimmäistä kertaahan tässä synnytetään, mistä minä mitään tiedän). Lääkäri ei halua edes keskustella asiasta.

Saan kipupiikin, jonka avulla levähdän jonkin aikaa, vaikka kipuihin siitä ei olekaan apua, ja jonkin ajan kuluttua pääsen synnytyssaliin, vaikka tilanne on edelleen sama. Meitä on vastassa kätilö, joka on ystävällinen ja huomaavainen, ja joka heti ensimmäiseksi tarttuu toivelistaani, lukee sitä ääneen ja kysyy tarkentavia kysymyksiä. Olen kirjannut ylös, että haluaisin kokeilla ammetta, joten se ilmoittaa lähtevänsä heti laskemaan vettä. Ennen sen lähtöä kerron kuitenkin, etten ole syönyt sitten edellisen iltapäivän, eli lähes vuorokauteen. Se huudahtaa, että nyt täytyykin ensimmäisenä saada minulle energiaa, ja tuo leipää ja mehua. Syön, mutta oksennan heti kaiken synnytyssalin lattialle, sillä supistukset ovat niin kovia.

Ammeessa kestän olla tunnin verran, mutta haluan pois, koska sekään ei helpota kipuja ja tunnen lisääntyvää ahdistusta, sillä pelkään hukkuvani. Ammeessa kokeilen myös ilokaasua, mutta koen maskinkin ahdistavaksi enkä kivuiltani pysty vetämään kunnolla henkeä, jotta edes saisin kaasua kunnolla hengitettyä. Sanon, etten pysty enää. Että tarvitsen jotain muuta apua. Kätilö ottaa minut tosissaan, saattaa minut takaisin synnytyssaliin ja lähtee järjestämään epiduraalia.

Epiduraali laitetaan istualtaan niin, että halaan samalla tyynyä. Se tuntuu todella epämiellyttävältä, mutta vie kivut täysin. Pystyn taas seisomaan ja kävelemään ja kuvittelen hetken aikaa, että tästä voidaan vielä selvitä hengissä.

Mukavan kätilömme työvuoro päättyy ja tilalle tulee toinen, nuorempi ja vaitonaisempi nainen. Se lisää epiduraalia ja puhkaisee kalvot, ja lapsivettä valuu pitkin lattioita joka kerta kun liikahdan. Minua pissattaa. Yritän käydä vessassa, mutta en onnistu. Kätilö tekee kertaluontoisen katetroinnin ja saa puolisen litraa pissaa pois rakostani.

Epiduraalia on luvattu lisätä aina, kun vaikutus alkaa vähitellen laimeta. Se ei kuitenkaan laimene vähitellen, vaan loppuu kuin seinään. Yhtäkkiä kipu ravistelee taas kehoani, saa korvani soimaan, tuntuu uhkaavalta. Tunnen taas, etten kestä, en pysty. En selviä tästä hengissä.

Epiduraalin valmistelu kestää ikuisuuden.

Kun viimein saan lisäannoksen, se ei autakaan enää. Terävin kipu poistuu, mutta tunnen kipua edelleen. Kovaa kipua.

Seuraava epiduraali ei helpota kipuja enää lainkaan. Eivätkä sitä seuraavat.

Anelen sektiota viimeisillä voimillani. Kivut ovat sietämättömiä eivätkä kulje aaltoillen, niin kuin minulle on kerrottu ja niin kuin olin lukenut lukemattomia kertoja valmistautuessani synnytykseen. Kipu on jatkuvaa, enkä saa henkeä. Supistus ei satu hetken aikaa ja tarjoa sitten hengähdystaukoa, vaan raatelee ja ruoskii kehoani sisältä päin jokaisena sekuntina. En saa vedettyä henkeä, joten hyperventiloin. Yritän taas käydä vessassa ja itken hysteerisesti pöntöllä istuessani. Oloni on epätoivoinen, unohdettu, kidutettu. Katson ovenraosta kätilöä anelevasti. Auta minua.

Kätilö katsoo minua ilmeettömästi ja kääntyy pois.

Koska en tunne supistuksia aaltoina, niitä seurataan monitorin kautta. Niitä tulee liian harvoin. Laitetaan oksitosiinitippa tilanteen vauhdittamiseksi. Kivut yltyvät kymmenkertaisiksi, minkä en edes uskonut olevan mahdollista.

Työvuoro vaihtuu taas ja kolmas kätilö astuu kehiin. Se on yhtä välinpitämätön kuin edeltäjänsä, mutta myös osaamaton. Se yrittää katetroida, mutta ei osu oikeaan paikkaan. Sietämättömien supistuskipujen lisäksi joudun sietämään kätilön sörkkimistä virtsaputkeeni.

Saan häpyhermon puudutuksen, jonka laittaa lääkäri. Anelen sekä lääkäriltä että kätilöltä sektiota, mutta sitä ei tehdä, koska ”Alatiesynnytys etenee niin mallikkaasti!” Olen edelleen vasta 4cm auki ja minua on hoitanut jo kolme eri kätilöä, koska synnytys on kestänyt niin kauan, mutta mallikkaastihan se etenee! *Tähän paljon kirosanoja*

Saan kuudennen epiduraalini, jonka laittaa anestesialääkäri. Se helpottaa kipuja – mutta vain hieman.

Oksitosiinin määrää lisätään. En tunnista, milloin supistus alkaa tai päättyy. Nyt monitoreidenkin mukaan supistuksia tulee jatkuvasti, ja sellaisena myös kipuni tuntuu. Rukoilen, että oksitosiinitippa laitettaisiin edes hetkeksi pois, jotta saisin hetken hengähtää, sillä synnytyskipu on täysin sietämätön. Ei käy. Anelen sektiota. Ei käy.

Muuhun en kivuiltani pysty. Saan juuri ja juuri henkäistyä yhden sanan kerrallaan. En saa edes hengitettyä kunnolla. Toivon, että Papa Bear ymmärtäisi puhua puolestani, mutta se vain yrittää tsempata ja toteaa, että ”Kyllä sinä pystyt siihen”. Siinä hetkessä vihaan sitä. Se ei näe hätääni eikä ymmärrä puolustaa minua.

Kipu tuntuu nyt myös alaselässä ja takapuolessa. Vauva on liikahtanut alemmas. Tuntemani kipu on sanoinkuvailematonta. En saa henkeä. En pysty rentoutumaan. Saan juuri ja juuri vedettyä henkeä sen verran, että pysyn tajuissani. En kykene mihinkään niihin afformaatioihin tai hengitysharjoituksiin, joihin olen ennen synnytystä tutustunut. Pystyn vain pitämään itseni hengissä hengittämällä refleksinomaisesti.

En kestä enää. Mikään ei tunnu normaalilta tai luonnolliselta.

Kun epiduraalit eivät enää auta, anestesialääkäri ehdottaa spinaalipuudutusta. Siitä kätilöt ovat aiemmin kieltäytyneet, sillä kyseistä puudutetta ei voi uusia, eikä kätilö vieläkään meinaa suostua, mutta anestesialääkäri on hyvin varma asiastaan. Puudute laitetaan ja kivut katoavat täysin.

Pystyn hengittämään! Pystyn puhumaan! Pystyn nauramaan! En tunne alavartaloani laisinkaan.

Nukahdan.

Tuntia myöhemmin kätilö herättää minut ja toteaa, että nyt aletaan ponnistamaan. Yritän erilaisia ponnistusasentoja, mutta lopulta jatkan ponnistamista puoli-istuvassa asennossa. Jalkani asetetaan jalkatukiin. Ponnistan ja ponnistan, mutta vauva ei lähde laskeutumaan. Kätilö ehdottaa imukuppiavustusta. Suostun, koska olen aivan loppu.

Lääkäri tulee suorittamaan imukuppisynnytystä. Se osaa ohjata minua hyvin ja ensimmäistä kertaa synnytyksen aikana koen, että tiedän mitä teen. Minua käsketään ponnistamaan aina supistusten tullen, mutta spinaalipuudutteen vuoksi en tunne niitä. Pyydän niitä kertomaan minulle monitorin avulla, milloin ponnistaa. Imukuppi asetetaan paikoilleen ja välilihaan tehdään episiotomia.

Ponnistan vielä kerran, niin lujaa, että karjun.

Tunnen, miten vauva luiskahtaa ulos. Sekunti, toinen, parkaisu.

Helpotuksen tunne. Supistukset ovat kadonneet. Tunnen kuitenkin edelleen kipua ja haluaisin laskea jalat alas telineiltä. Pyydän sitä. Edes hetkeksi. Se ei sovi, täytyy ommella välilihaan tehtyyn leikkaukseen tikkejä.

Vauva nostetaan paitani sisään rinnalleni.

Katson sitä, mutta en tunne sitä tunnetta, josta kaikki puhuvat ja joita olen elokuvissa nähnyt. Sitä, miten synnytyksen jälkeen kaikki kivut ja tuskat unohtuvat ylitsepursuavan rakkauden alle. En tunne sitä. En tunne mitään muuta, kuin pettymystä siitä, miten kaikki on mennyt.

Minusta tuntuu, että juuri sen hetken tärkeys ja onni on viety minulta pois, enkä koskaan saa sitä takaisin.

Kätilö painelee vatsaani niin kipeästi, että tarraan sen käteen ja kiellän. Se sanoo, että tämä on tehtävä, ja jatkaa. Istukka syntyy ja melkein kaksi litraa verta räjähtää kätilön vaatteille ja kasvoille. Saan laskea jalkani. Se tuntuu hyvältä.

Vauva tuntuu märältä ja liukkaalta. Yritän imettää sitä, mutta ei se ota kiinni.

Minua huimaa. Pelkään, että pudotan vauvan. Se annetaan Papa Bearille.

Synnytyksen kesto 29 tuntia. Ponnistusvaihe 1h 18min.

Osastolla

Minut kärrätään osastolle sängyllä, koska oloni on niin heikko. Emme saa perhehuonetta, vaikka olen sitä etukäteen pyytänyt. Tunnen oloni avuttomaksi. En voi nousta sängystä, koska hemoglobiinini on laskenut alle 70. En pysty hoitamaan vauvaa, mutta Papa Bear ei myöskään saa jäädä avukseni.

Minua itkettää. En saa imetystä onnistumaan, minua huimaa, minulla on kipuja enkä pysty edes istumaan episiotomian vuoksi.

Saan neljä pussillista lisäverta. Joudun tekemään asiani alusastiaan, koska en pääse vessaan. Lääkäri käy selittämässä, että vauvassa on jotain vikaa, mutta en ymmärrä mitään. Laajentunut munuaisallas, bilirubiinit, suhuääni sydämessä… Lääkärillä on kiire. Se ei pysähdy varmistamaan, että olen ymmärtänyt. Alkaa pelottaa.

Makaan valveilla ja pelkään, että vauvalle sattuu jotain. En pysty itse nousemaan, kun se itkee. Painan kutsunappia ja toivon, ettei hoitajalla kestäisi kymmentä minuuttia saapua paikalle. Kurkotan vähän väliä varmistamaan, että vauva hengittää.

Yritän imettää, mutta se ei onnistu. Haluaisin pitää vauvaa vierelläni ihokontaktissa, mutta hoitajat kieltävät, sillä vauva ei saa olla vieressäni jos nukahdan. He tarraavat rintaani ja tunkevat sitä väkisin vauvan suuhun. Ei se tarraa kiinni. Sille annetaan ruiskulla lisämaitoa, mutta sitäkään en saa tehdä itse. Hoitajat antavat maidon.

Minusta tuntuu, ettei minun anneta olla äiti omalle lapselleni.

Joudumme jäämään sairaalaan useammaksi päiväksi sekä vauvan että minun seurantani vuoksi. Minä en edes pysy pystyssä, vauvalle tehdään valohoitoa. Huomaan, että osaston perhehuoneet vapautuvat ja pyydän siirtoa sellaiseen, mutta se ei sovi. Siirtoja ei tehdä jälkikäteen. Tunnen katkeruutta siitä, että luultavasti juuri nyt joku täysin terve ja hyväkuntoinen äiti siirretään synnytyssalista perhehuoneeseen yhdessä vastasyntyneen vauvan ja tämän isän kanssa, kun minä joudun kärsimään jaetussa huoneessa omasta avuttomuudestani, viereisen henkilön jatkuvasta puhelimessa kälätyksestä ja ahdistuneesta olostani.

Saan tekstiviestejä läheisiltä. Miten teillä menee? Miten arki on lähtenyt rullaamaan? Jokainen viesti tuntuu miekaniskulta. Ei meidän arki ole lähtenyt käyntiin lainkaan – olemmehan edelleen sairaalassa enkä saa edes pitää vauvaa lähelläni.

Viiden vuorokauden kuluttua synnytyksestä pääsemme kotiin.

Jälkikäteen

Synnytyksen jälkeen olin täysin varma, siis sataprosenttisen varma, etten enää koskaan aio tehdä lapsia. En siksi, ettenkö haluaisi toista lasta, vaan siksi, että en missään nimessä suostuisi altistamaan itseäni samanlaiselle synnytyskokemukselle uudelleen. No, kolme vuotta myöhemmin meille syntyi toinen pikkukarhu, mutta siitä kerron myöhemmin.

Olen edelleen sitä mieltä, että synnytyskipuni eivät olleet normaaleja (erityisesti, koska olen nyt synnyttänyt uudelleen ja tiedän, millaisia niiden kuuluisi olla). Säännöllisin väliajoin alan yhä edelleenkin miettiä synnytystäni ja vihanpuuskassani meinaan tehdä valituksen sairaalalle, mutta en tiedä mitä se hyödyttäisi. Mitään varsinaista hoitovirhettä ei tapahtunut, emmekä minä tai vauvani olleet hengenvaarassa. Kyse on vain siitä, miltä minusta tuntui ja miten välinpitämättömästi minuun suhtauduttiin. Miten hätäni jätettiin huomiotta eikä minuun otettu kontaktia koko synnytyksen aikana.

Side vauvaan muodostui vähitellen kotiin päästyämme ja ihana rakas pikkukarhu siitä on kasvanut!

Episiotomian parantuminen kesti tolkuttoman kauan. En pystynyt istumaan ollenkaan muutamaan viikkoon, vaan jouduin tyynyjen avulla tukemaan itseni puoli-istuvaan asentoon. Kovalla alustalla pystyin istumaan ensimmäistä kertaa vasta 1,5 vuotta myöhemmin. Episiotomia ja synnytys ylipäätään on vaikuttanut myös seksielämään, sekä henkisesti että fyysisesti, mutta siitäkin kerron myöhemmin enemmän.

Odottaessani vauvakarhua jouduin käymään muutamia kertoja pelkopolilla (Hämeenlinnassa, sillä halusin ehdottomasti vaihtaa synnytyssairaalaa) käsittelemässä tapahtunutta ja siellä lääkäri sanoi, että jo pelkästään edellisen synnytyksen ”virallisten” papereiden perusteella – eli ottamatta ollenkaan huomioon minun tuntemuksiani asiassa – voidaan sanoa, ettei se ole ollut hyvä synnytys ja että jos sen kulku oltaisiin voitu etukäteen ennustaa, olisi alatiesynnytyksen tilalle valittu suunniteltu sektio.

Tuo kommentti oli minulle älyttömän tärkeä. Se osoitti, että joku vihdoin ymmärsi synnytyksen kulun myös minun näkökulmastani. Ennen kaikkea se antoi minulle varmuuden siitä, ettei kyse ollut omasta heikkoudestani tai kykenemättömyydestäni sietää kipua.

Olin joutunut kärsimään kohtuuttomasti ja viimein joku myönsi sen.


Lue myös: Synnytystarina, osa 2: Korjaava synnytys

2 vastausta artikkeliin “Synnytystarina, osa 1: Traumaattinen synnytys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: